Tarkastelin eilen Basistin keikkakalenteria. Pääsi syvä huokaus. 

Tyyppi huitelee lavoilla syksyyn asti niin, että pisin pätkä kotona taitaa olla viisi päivää. Kalenterissa on enimmäkseen ulkomaanrepäisyjä, joten meikämuija tuskin lähtee reissuille mukaan. Tällä tahdilla ei pahemmin suunnitella yhteisiä kesälomamatkoja tai mökkiviikkoja.

Ripotellen tehtävät keikat ovat kuitenkin huomattavasti mukavampia kuin kuukausien yhtämittaiset kiertueet. Lyhyiden pyrähdysten välillä voi sentään hetken elää normaalia arkea. Tosin viikonloppukeikoistakin toipumiseen Basistilla menee pari päivää. Kun olo alkaa normalisoitua, on taas aika hypätä bussiin tai lentokoneeseen. 

Juttelin taannoin kovan luokan rundimuusikon kanssa. Herra on soittanut vuosikymmeniä lähes yksinomaan ulkomailla kiertävissä bändeissä. Hän muisteli erästäkin syksyä, jonka aikana kotona ehti olla yhteensä 10 tuntia. Silti miehellä on onnellinen, pitkä avioliitto ja pari lasta.

Muusikko kertoi, että yksi pitkien rundien vaikeimpia piirteitä on yllättäen kotiinpaluu. Keikkabussissa perhettä ikävöi heikkopäisesti kolme kuukautta, joten jälleennäkemiseen latautuu valtavia odotuksia. Kun kotiin lopulta pääsee, haluaisi pysäyttää ajan ja jäädä lillumaan yhteiseen kuplaan läheisten ympäröimänä. Se ei kuitenkaan onnistu, sillä muulla perheellä arki jatkuu aivan samalla tavoin, kuin muusikon rundatessakin. Reissusta palaava miettii silmiä räpytellen, millä aikavyöhykkeellä on, kun ympärillä läheiset tohisevat luistelutreeneihin ja vanhempainiltoihin. Pitää imuroida, käydä kaupassa ja laittaa ruokaa lapsille, mikä vaatisi kiertue-elämän jäljiltä vähän orientoitumista. Muu perhe ei kuitenkaan voi odottaa, että isi kerää päiväkausia voimia yhteisen arjen pyörittämiseen. Rumbaan pitää hypätä heti mukaan. 

Meikäläisen arjen pyöritys ei ole vielä yhtä rautaista, kuin vuosikymmeniä keikkamuusikkojen rinnalla olleilla puolisoilla. Kun Basisti on pitkään poissa, lamaannun ikävästä. Elämä tuntuu pysähtyvän, kun kieriskelen surkeudessani ja öisin heräilen ihmettelemään, missä on tuttu katuporan jyrinä. Parin viikon jälkeen toivun alkushokista ja saan hommat toimimaan mukavasti: teen enemmän töitä, käyn urheilemassa, näen ystäviäni ja luen kirjoja. Asunto pysyy siistinä ja elämäntavat terveellisinä.

Kun Basisti rojahtaa kotiovesta sisään parta kasvaneena ja mustat renkaat silmien alla, kaikki arkirutiinini hajoavat. Nukkuumaanmenoajat venyvät, töihin ei huvittaisi mennä, ruoaksi tekee mieli vain herkkuja. Alun perin siisti koti täyttyy pyykkikasoista ja joka puolella ajelehtivista piuhasolmuista (ihan sivuhuomautuksena vaan ihmettelen, kuinka monta eri piuhaa basson soittaminen voi vaatia…). Jumppaaminen ei käy edes mielessä, koska on kivempaa käpertyä yhdessä sohvalle Mad Menin ääreen. Ystäväni unohtavat nimeni, koska en osallistu illanviettoihin eikä minusta kuulu mitään.

Tässä on vielä matkaa siihen, että kotiin palaavalle muusikolle löisi käteen imurin sekä kauppalistan ja itse painelisi jumppatunnille.

Syytän sekoilusta tuoreehkon parisuhteen alkuhuumaa ja sitä, että satun tykkäämään Basistista kuin hullu puurosta. Kun hän on poissa, tulee ikävä.  Kun tyyppi on kotona, haluan viettää aikaa hänen kanssaan. Ja kotiinpaluuta tekee tietenkin mieli juhlia.

Hevivaimokollegoilta olen kuullut, että pitkät rundit muuttuvat ajan kanssa helpommiksi kestää. Ikävän kanssa oppii olemaan ja yksin olemisesta jopa nauttimaan. Muutaman vuoden jälkeen arkikaan ei heilahtele enää yhtä radikaalisti kiertueiden mukaan.

Sitä odotellessa.