Rundaamisen olematon glamour
Vietin viime viikonlopun pitkästä aikaa Bändin keikkareissulla. Olin parin kuukauden tauon aikana unohtanut, mitä se tarkoittaa.
– Jatkuvaa tasapainottelua nestehukan ja pissahädän välillä. Vessa- ja ruokatauoille pääsee periaatteessa parin tunnin välein, mutta usein jätkät kuittaavat pysähdyksiä tienvarressa. Ihan vielä en ole karaistunut niin, että haluaisin kykkiä loskaisen pellon penkassa ohiajavien autoilijoiden ilona. Nestehukkaa kestää paljon helpommin kuin jäätävää pissahätää.
– ABC:lle pysähdyttäessä ei koskaan tiedä, syödäänkö nyt vai myöhemmin. Aina puolella Bändistä on sudennälkä ja loppujen mielestä matkaa pitää jatkaa heti. Tämän väännön ajaksi kannattaa mennä vessaan (ks. myös edellinen kohta) ja takaisin tullessa tarkistaa, seisovatko tyypit ruokalinjastolla vai karkkihyllyllä.
– Heti keikkabussiin noustessa alkaa tehdä mieli karkkia. ABC:ltä on mahdotonta poistua ostamatta mitään.
– Keikkapaikkaruletti jännittää joka kerta yhtä paljon, varsinkin pikkupaikkakunnilla, joissa vieraillaan ensimmäistä kertaa. Tällä reissulla toisen baarin takatilat muistuttivat kaatopaikkaa, jota koristivat vanhat sukset ja irralliset vessanpöntöt. Henkilökunta oli kuitenkin ystävällistä, Bändi sai majoittua kahden hengen huoneisiin ja sen käytössä oli sauna. Paikka sai siis ihan hyvän arvosanan.
– Keikka-aikaruletti jännittää paikkaakin enemmän, sillä Bändin esiintymisajan määrittää aina keikan tilaaja. Jos soitto alkaa yhdeltä yöllä, ei kellään ole kivaa. Myöhäisillä soittoajoilla yritetään saada keikkaa odottavat asiakkaat tilaamaan enemmän juotavaa. Niinpä bändi jurottaa ahtailla bäkkäreillä tunnista toiseen ja yrittää olla juomatta liikaa kaljaa, jotta soitto sujuisi. Keikalla yleisö on niin tuubassa, että harva muistaa elämyksestään mitään. Merkkutiskille tulevat humalaiset taas… No kirjoitan niistä ihan oman tarinansa.
– Kasvissyöjänä rundeilla on aika vaikeaa saada terveellistä ravintoa. Tienvarsipysähdyksillä pääsee valitsemaan raastepöydän ryydittämän liisterisen herkkusienikeiton ja pullamaisen mozzarellapatongin väliltä. Keikkapaikalla on toki aina tarjolla ruokaa, yleensä kinkkukiusausta. Minä syön siis bäkkäriltä sipsejä ja hedelmiä. Niin ja tietenkin sitä karkkia.
– Kahden valvotun yön jälkeen bussissa naurattaa kaikki. Siis ihan kaikki. Juttujen taso karkaa navan alle yleensä jo reissun ensiminuuteista, viimeistään rääväsuisimman koskaan tapaamani Valomiehen noustessa kyytiin. Pari ekaa matkaa punastelen kilpaa liikennevalojen kanssa, mutta kotimatkalla mikään ei enää kahistuta.