Rundaamisen olematon glamour

Vietin viime viikonlopun pitkästä aikaa Bändin keikkareissulla. Olin parin kuukauden tauon aikana unohtanut, mitä se tarkoittaa.  

– Jatkuvaa tasapainottelua nestehukan ja pissahädän välillä. Vessa- ja ruokatauoille pääsee periaatteessa parin tunnin välein, mutta usein jätkät kuittaavat pysähdyksiä tienvarressa.  Ihan vielä en ole karaistunut niin, että haluaisin kykkiä loskaisen pellon penkassa ohiajavien autoilijoiden ilona. Nestehukkaa kestää paljon helpommin kuin jäätävää pissahätää. 

ABC:lle pysähdyttäessä ei koskaan tiedä, syödäänkö nyt vai myöhemmin. Aina puolella Bändistä on sudennälkä ja loppujen mielestä matkaa pitää jatkaa heti. Tämän väännön ajaksi kannattaa mennä vessaan (ks. myös edellinen kohta) ja takaisin tullessa tarkistaa, seisovatko tyypit ruokalinjastolla vai karkkihyllyllä. 

– Heti keikkabussiin noustessa alkaa tehdä mieli karkkia. ABC:ltä on mahdotonta poistua ostamatta mitään. 

– Keikkapaikkaruletti jännittää joka kerta yhtä paljon, varsinkin pikkupaikkakunnilla, joissa vieraillaan ensimmäistä kertaa. Tällä reissulla toisen baarin takatilat muistuttivat kaatopaikkaa, jota koristivat vanhat sukset ja irralliset vessanpöntöt. Henkilökunta oli kuitenkin ystävällistä, Bändi sai majoittua kahden hengen huoneisiin ja sen käytössä oli sauna. Paikka sai siis ihan hyvän arvosanan.

– Keikka-aikaruletti jännittää paikkaakin enemmän, sillä Bändin esiintymisajan määrittää aina keikan tilaaja. Jos soitto alkaa yhdeltä yöllä, ei kellään ole kivaa. Myöhäisillä soittoajoilla yritetään saada keikkaa odottavat asiakkaat tilaamaan enemmän juotavaa. Niinpä bändi jurottaa ahtailla bäkkäreillä tunnista toiseen ja yrittää olla juomatta liikaa kaljaa, jotta soitto sujuisi. Keikalla yleisö on niin tuubassa, että harva muistaa elämyksestään mitään. Merkkutiskille tulevat humalaiset taas… No kirjoitan niistä ihan oman tarinansa.

– Kasvissyöjänä rundeilla on aika vaikeaa saada terveellistä ravintoa. Tienvarsipysähdyksillä pääsee valitsemaan raastepöydän ryydittämän liisterisen herkkusienikeiton ja pullamaisen mozzarellapatongin väliltä. Keikkapaikalla on toki aina tarjolla ruokaa, yleensä kinkkukiusausta. Minä syön siis bäkkäriltä sipsejä ja hedelmiä. Niin ja tietenkin sitä karkkia.

– Kahden valvotun yön jälkeen bussissa naurattaa kaikki. Siis ihan kaikki. Juttujen taso karkaa navan alle yleensä jo reissun ensiminuuteista, viimeistään rääväsuisimman koskaan tapaamani Valomiehen noustessa kyytiin. Pari ekaa matkaa punastelen kilpaa liikennevalojen kanssa, mutta kotimatkalla mikään ei enää kahistuta.

Suhteet Oma elämä Matkat Musiikki

Kuka näitä paitoja oikein ostaa?

Kun olin lusinut useamman keikan backstagella aina enemmän tai vähemmän Bändin tiellä, minulla välähti. Tarjouduin hoitamaan yhtyeen merchandise-myyntiä, eli tuttavallisemmin merkkutiskiä.

Kaikki hevibändit myyvät t-paitoja ja muuta tilpehööriä faneille keikkojen yhteydessä. Myynnit tuovat Basistin mukaan leijonanosan bändin tienesteistä. 

Luulin homman tarkoittavan parin t-paidan myymistä, joten kun ensi kertaa aloin kaivella kuudesta suuresta pahvilaatikosta tuotteita esille, leuka vähän loksahti. Bändin logolla varustettua vaatekerrastoa löytyy narustringeistä huppareihin. Kuka näitä ostaa?

Bändipaitoja on vähän vaikea ymmärtää. Minun olisi todella vaikeaa maksaa 30 euroa oletettavasti huonolaatuisesta t-paidasta, jonka rintamuksessa on moottoripyörällä ajava luuranko tai puolialaston naissoturi, jonka ruumiin ulokkeisiin ei pystyisi tosielämässä hurjimmillakaan silikonioperaatioilla.

Olen katsellut vähän irvistellen eri festareiden t-paitoja, joita Basisti käyttää tyytyväisenä saatuaan niitä keikkojen yhteydessä. Yhdessä paidassa on mielipuolisen näköinen vuohenkallo. Basisti perustelee paitojen käyttämistä tunnearvolla ja festarimuistoilla.

Ymmärrän. Fanipaitoja ostetaan tunneperäisesti. Kun keikka tekee vaikutuksen, innostunut kuulija suuntaa merkkutiskille hakemaan bändipaidan. Seuraavalle keikalle tullaan fanipaita päällä, mikä osoittaa, ettei paikalla olla rokkipoliiseina. Jos en ihan kieroon ole katsonut, Bändin paitaa kantavilla faneilla on vähän suorempi ryhti ja himppusen itsetietoisempi olemus, kuin niillä, joilla paitaa ei ole. Kaikkein ylpeimmät fanit tapasin eräällä heviristeilyllä. Miehet olivat teettäneet tapahtumaa varten omat vaaleanpunaiset fanipaidat, jossa Bändiä ylistettiin erään ”Keep calm and” -pohjan mukaisesti. Maksoi kuulemma satasen per pää, mutta oli sen arvoista. Tulihan paidat kuitenkin ikuistettua yhteiskuviin Bändin kanssa. 

Kun jotain fanitetaan ja se halutaan näyttää, t-paidan hinnalla ei ole mitään väliä. Paitoja ei soviteta erikseen, niiden ei tarvitse imarrella vartaloa tai sopia silmienväriin. Ostoksia tekevät fanit pyytävät poikkeuksetta vaatteesta aina yhden koon isompaa kuin mihin mahtuisivat. 

En ihan heti keksi vastaavaa pukeutumismotiivia omasta vaatekaapistani. Vaikka bändipaidan ostaminen näyttää tapahtuvan nopeammin kuin mikään heräteostos Stockan alerekiltä, aika harva hautaa paitaa kaapin perälle, vaan käyttää sitä uskollisesti tulevilla keikoilla. Mutta opin myös yhdeltä Bändin kaikki kotimaan keikat kiertävältä tosifanilta, että kaikkein tärkeimpiä paitoja ei kuulu käyttää. Ne ripustetaan seinälle. Ja siksi samalta bändilta voi ostaa 10 eri paitaa, kaikki eri koossa. 

P.S. Merkkutiskillä on tullut törmättyä aikamoisiin tapauksiin. Niistä lisää pian! 

Kulttuuri Suosittelen Ajattelin tänään Trendit