Raskaan sarjan ennakkoluuloja: eka kerta hevifestarilla
Vielä viisi vuotta sitten keskellä kesää Helsingin keskustassa törmäsi valtavaan zombi- ja vampyyriarmeijaan. Kerran tulin junalla kaupunkiin ja luulin astuneeni surrealistiseen painajaiseen, kun kirkkaassa päivänpaisteessa näin ympärilläni vain mustaa nahkaa, valkoisia kasvoja, niittejä ja korsetteja. Nämä pimeyden valtakunnan asukit joivat kaljaa ja kulkivat kohti melodiatonta aggressiivista jumputusta, joka kaikui kilometrien päähän. Minusta joukko oli selvästi matkalla tappelemaan ja tekemään rituaalimurhia.
Kun Basisti viime kesänä kertoi saavansa kutsua yhden vieraan näille festarille, halusin heti nimeni listalle. En ollut juurikaan tavannut Bändin jäseniä ja pelottavat festarit kiinnostivat minua salaa.
Festaripäivänä Basisti lähti roudaamaan jo hyvissä ajoin. Minä olin töissä, joten sovin tulevani festarialueelle myöhemmin. Yksin meneminen tuntui vähän orvolta, mutta Basisti lupasi tulla minua portille vastaan.
Kotona yritin päästä tunnelmaan, joten kuuntelin Bändin musiikkia (en keksinyt muutakaan heviä tunnelman nostattajaksi), join hermo-oluen, valitsin mahdollisimman uskottavia vaatteita (tiukkaa teki, mutta lopulta löytyi farkkushortsit, tennarit ja musta t-paita. Rajua, tiedän). Sudin silmiin mustat rajaukset, hain apteekista korvatulppia ja painelin metrolle. Jännitti.
Astuessani ulos metrosta, olo oli kuin vuosia sitten junasta jäädessä. Ympärillä näkyi vain punaisia pupilleja, kasvoja halkovia niittirivejä ja tatuointeja, metallikärjin vahvistettuja maihareita ja viinaa naukkailevia zombeja. Mietin vielä, josko kääntyisin takaisin. Soittaisin Basisitille, vetoaisin vatsakipuun ja lähtisin etsimään kavereitani Helsinki Priden iloisesta juhlajoukosta.
Jono festarin sisäänkäynnille kiemurteli pitkänä ja sen ympärillä maassa istuskeli musiikkia kuuntelevia ja pohjia ottavia seurueita. Osalla kasvoja peitti corpse paint, osalla happinaamari. Tennarit ja farkkushortsit tuntuivat yhtä luontevalta valinnalta kuin valkoinen iltapuku. Rukoilin mielessäni, ettei kukaan puhuisi minulle ja kaivoin laukusta kännykän. Samassa lähellä istuva joukko tekoveren peitossa olevia hirviöitä alkoi huutaa minulle ja heiluttaa käsiään. Meinasin saada sydärin. Nyt ne uhraavat minut jollekin epäjumalalle, ajattelin.
”Hei hei hei, huomasithan että sulta putosi jotain?!” Yksi elävistä kuolleista pyrähti ylös ja poimi vaaleanpunaisen matkakorttini minulle. Hymyili ja nosti kaljapulloa kiittäessäni, kääntyi sitten takaisin porukkansa pariin.
Porttien toisella puolella Basisti oli minua vastassa ja vei muun Bändin luo läpi festarialueen. Katselin ympärilleni. Aurinko paistoi, ihmiset valesivat parin lavan välillä keikalta toiselle, oli nahka-asuja, mutta paljon enemmän näkyi tennareita, farkkuja ja t-paitoja. Tunnelma oli hilpeä ja leppoisa, missään ei näkynyt niitä niin Savonlinnan oopperajuhlilla kuin Flowissakin toikkaroivia änkyräkänniläisiä. Ihmiset keskittyivät musiikkiin, joko riehuen tai kuunnelleen. Keikkojen välillä istuskeltiin auringossa, pyyhittiin hikeä hiusrajasta ja siemailtiin kaljaa.
Ei pelottanut enää.