11. päivä

Yllätys yllätys, Bändin kiertue ei katkennut tielle levinneeseen bussiin. Kiertuemanagerin karjuttua aikansa puhelimeen yhtyeelle järjestyi uusi kuljetusväline ja he päätyivät vielä samana iltana keikalle. Karavaani jatkaa eteenpäin ja toivoakaan kiertueen ennenaikaisesta päättymisestä ei ole. Mutta eipä tarvitse enää pelätä hengen puolesta. Pulssini laskee ja henki alkaa kulkea taas koko keuhkoihin.

12. päivä

Onnittelen itseäni siitä, miten hienosti ja kärsivällisesti suhtaudun kiertueeseen. Basistia on toki ikävä, mutta pärjään paljon paremmin kuin pari vuotta sitten. Nautin yksin olemisesta ja elän säännöllisesti: teen töitä, liikun paljon, tapaan ystäviäni ja perhettäni. Ylistän toistuvasti päivää, jolloin adoptoimme Riffin. Kotiin on aina ihana tulla, kun vastassa on pieni iloinen pötkylä. Kokkaan itselleni ihanaa ruokaa ja pidän kodin koko ajan siistinä. Poltan iltaisin kynttilöitä, menen ajoissa nukkumaan ja tunnen itseni levänneeksi.

13. päivä

Jutellessani Basistin kanssa illalla puhelimessa hehkutan kestävyyttäni. Ihastelen myös sitä, kuinka pitkään Bändi on pysynyt kiertueen aikana terveenä. Vain Basisti on kipeänä, kaikki muut ovat voimissaan. ”Niin no tässä on vasta neljäsosa kiertuetta takana. Ehtiihän tässä vielä sairastua yksi jos toinenkin”, Basisti toteaa.

Hops.  Neljäsosa takana. Kolme kertaa tämä määrä vielä edessä.

Voi moro.

Yhtäkkiä kaikki hehkutus siitä, miten tällaiset jaksot tekevät itse asiassa hyvää parisuhteelle ja miten on hyvä osata olla myös yksin tuntuvat tyhjänpäiväisiltä. Mieleen alkaa epäilyttävästi hiipiä ikävä.

16. päivä

Ikävä tuli ja asettui taloksi. Huomaan miettiväni Basistia usemmin kuin normaalisti. En oikein kestä katsoa keikkakuvia ja -videoita.

Näen taas painajaisia. Tällä kertaa niissä ei ole Basistia vaihtelevien sutturoiden kanssa vaan minä erilaisten randomdeittien kanssa. On sama nihkeä olo, kuin teininä vääriä poikia tapaillessa: kaipa tämän kanssa pitää nyt alkaa olee kun se kerran minut haluaa, mutta voi jestas kun ahdistaa ja tuntuu väärältä. Aamuisin unen ja valveen rajamaila kiroan, miksei voi olla yhtä hyvä ja helppo olla kuin Basistin kanssa alusta alkaen – kunnes muistan ettei häiskä ole minnekään kadonnut eikä tässä tarvitse muita alkaa deittaamaan. Onneksi.

18. päivä

Kipuiltuani pari päivää ikävän, työstressin, PMS:n ja ajanpuutteen kurimuksessa ilmoitan Basistille olevani nuutunut ja apea. Illalla puhelimessa niiskauttamani lause ”mulla on sua ikävä” avaa padot ja rääyn räkä poskella vartin verran kaikkia maailman murheita. Keksin samalla pari uutta, kuten sen että kasvatan Riffiä väärään suuntaan ja etten pääse koiran takia joogaamaan niin usein kun haluaisin.

Basisti kuuntelee, lohduttaa, piristää, lohduttaa, kuuntelee, lohduttaa, keksii ratkaisuja, lohduttaa ja pyyhkii huolia pois. Kohta jurppii enää se, etten saa samaan syssyyn halausta.

Puhelun jälkeen apina hyppää pois harteilta. On edelleen ikävä, mutta akuutti itkun tursottaminen helpottaa oloa yllättävän paljon. Vaikka Basisti on kaukana (Portugalissa? Britanniassa? Kuka näistä tässä vaiheessa enää pysyy perässä…), hän siellä edelleen minun Basistini.

20. päivä

Basisti lähettelee kivoja viestejä tavallista useammin, on varmaan huolissaan meikäläisen mielialoista. Kotiin tullessa ovimatolla odottaa postikortti minulle ja Riffille. Luen sen ääneen, Riffi tuijottaa minua ja kääntelee päätään. Alan jälleen vollottaa, mutta tällä kertaa liikutuksesta.

Onneksi kevään ensimmäinen etappi häämöttää parin päivän päässä: pakkaan repun, vien Riffin hoitoon ja lennähdän kahdeksi yöksi Euroopan metropoleihin moikkaamaan Basistia.

…jatkuu…

Pääsitkö mukaan vasta nyt? Jos hämmentää, kupletin juoni on tämä: Basisti on koko kevään kiertueella, minua jurppii. Pidän päiväkirjaa. Edellisen osan löydät täältä.