Rundaamisen olematon glamour #3
Talvi lähestyy ja tuo mukanaan Bändin pitkät ulkomaankiertueet. Ennen edellistä kiertuetta jännitin, unohtaako Basisti minut rock-elämän villeissä pyörteissä. Kiertueen aikana hypin parikin kertaa seinille ikävästä, kun toisen kanssa ei päässyt vaihtamaan kuulumisia. Sitten kävin moikkaamassa Basistia muiden hevivaimojen kanssa. Karisivat ne kiertuemyytit aikamoisella vauhdilla.
Basistin tavallinen rundipäivä alkaa bussin ruumisarkun kokoisessa punkassa joskus alkuiltapäivästä. Bussi joko on tai ei ole vielä tullut uuteen kaupunkiin ja keikkapaikalle. Jos ajomatkaa riittää, kaikki pysyvät punkissaan pitkään. Niissä mahtuu pelaamaan tietokoneella (nettiä ei ole) ja lukemaan kirjaa (yövalo on). Bussi on ihan kivasti varusteltu, on vähän hengailutilaa, telkkari, playstation, minikokoinen keittiö ja vessa. Mutta kun autossa asuu viikkotolkulla kasapäin hevikörmyjä, jotka pierevät kilpaa ja pääsevät pesemään pyykkejään kerran kolmessa viikossa, haju on aika huumaava. Siihenkin kuitenkin tottuu: ”Ai mikä haju?” ihmetteli Basisti, kun huomautin hänelle siitä.
Keikkapaikalle tultaessa ensin haetaan kahvia. Rutiini on sama aina, riippumatta siitä ollaanko Kiteellä vai Barcelonassa. Sitten roudataan kamat lavalle ja merkkutiskille sekä tehdään soundcheck – tähän menee päivästä ja bändien lukumäärästä riippuen 2-5 tuntia. Yleensä mikään ei suju kuin rasvattu, ja ylimääräistä säätöä ja odottelua syntyy vähintään niuhottavasta lämppäribändistä tai puuttuvista piuhoista.
Roudaamisen jälkeen Bändi suuntaa syömään. Keikkapaikan järjestämä ruokailu on aina yllätys. Jossain tarjotaan lämmin ateria, jossain luita (!!!), jossain täytyy käydä itse ostamassa huoltsikalta kolmioleipää murkinaksi. Viime kiertueella oli kuulemma poikkeuksellisen ihanaa, kun pukuhuoneessa oli tarjolla nallekarkkeja. Niistä käytiin verisiä taistoja.
Kun Bändi on saanut murua rinnan alle, keikkaan on aikaa yleensä reilu tunti ja muusikot vaihtavat verkkarit esiintymisasuihin. Rumpali punnertaa, Kitaristi lämmittelee sormiaan eli tiluttaa tauotta, Laulaja vetäytyy avaamaan ääntä. Joku sihauttaa kaljan auki, mutta kukaan ei juo innokkaasti. Odotellaan, hörötellään loputtomasti toistettaville hokemille. Jos keikkapaikalla on nettiyhteys, Basisti kokeilee, josko skypeyhtyes riittäisi meikäläisen kanssa lepertelyyn.
Vihdoin on aika kiivetä lavalle. Bändi tekee yhteisen voimahuutonsa, intro pyörähtää käyntiin ja soittajat astelevat yksitellen yleisön eteen. Ensimmäisen kappaleen riffin jyllätessä Laulaja ottaa paikkansa karjuen hurjasti, yleisö riehaantuu. Sitten veivataan, kiertueesta riippuen puoli tuntia, tunti tai puolitoista tuntia.
Kun keikka on ohi, hikiset muusikot palaavat pukuhuoneeseen nappaamaan kaljat ja painelevat merkkutiskille moikkaamaan faneja. Porukkaa on ryysikseen asti, kirjoitetaan nimmareita, otetaan yhteiskuvia. Kun viimeiset selkääntaputtelijat on halattu, alkaa roudaus. Bändi ja teknikot lappavat soittimia ja tekniikkaa kärryyn ja siitä bussiin minkä ehtivät. Joku onnellinen ehtii ehkä käydä suihkussa, jos sellainen keikkapaikalla on.
Kun Bussi on lastattu, muusikot hyppäävät kyytiin ja alkaa matka kohti seuraavaa keikkapaikkaa. Kello on reilusti yli puolen yön, ketään ei tietenkään nukuta. Bussin perällä Bändi juo laiskasti kaljaa ja pelaa playstationia. Nukkumaan kömmitään yksitellen aamun sarastaessa.
Rutiini toistuu samanlaisena päivästä ja viikosta toiseen. Toki välillä on bileitä ja vapaapäivä, mutta ne ovat poikkeuksia. En usko että itse kestäisin samaa rumbaa, mutta Basistille se on normaali osa työtä, sitä myyttisen villiä rock-elämää.
Aiempia keikkaelämän glamoureja löytyy muuten täältä ja täältä.