Rundileskipäiväkirja: ei saa pelottaa

Kun sinä lauantaiaamuna peiton alla selasin hämilläni uutisia, takaraivossa alkoi kumista pahaenteisesti. Le Bataclan, Le Bataclan, Le Bataclan, pariisilaisklubin nimi oli vähän liian tuttu.

Jep, Basistin edellinen Euroopankiertue käynnistyi siellä. Niin, ja Bändihän on aina kehunut klubia. Takahuonetilat ovat onnettomat, mutta henkilökunta on huippua ja komeassa salissa on aina ollut hyvä tunnelma.

Vaikeaa kuvitella, että klubi olisi enää koskaan entisensä.

En yhtään ihmettele, että monet bändit peruivat Euroopan keikkojaan. Enkä halua edes ajatella, miltä Eagles of Death Metalin jäsenistä tuntuu. Miten tapahtumien jälkeen osaa enää nousta lavalle ja katsoa yleisömerta? Miten hommasta voi enää nauttia? Miten tapahtunutta voisi edes yrittää unohtaa?

Kun sinä lauantaina sain Basistin puhelimen päähän, hän totesi ykskantaan saman, kuin koko länsimainen yhteiskuna: pelkäämään ei saa ruveta ja elämän täytyy jatkua.

Häntä huolettivat kuitenkin kiristyvät turvatoimet ja jopa rajojen sulkeminen, mikä vaikeuttaisi rundaamista melko lailla. Uusien iskujen pelkääminen veisi kuitenkin koko hommasta mielekkyyden eikä auttaisi ketään. Nyökyttelin itsekseni ja nielin haluni todeta että pieni pelko ja mahdollinen pikainen kotiinpaluu voisivat olla mielestäni oikein kivoja ratkaisuja. 

Viimeksi Bändin soittaessa Bataclanissa kaikki puhuivat Charlie Hebdon iskusta ja Facebook täyttyi Je suis Charlie -profiilikuvista. Tälle kiertueelle Pariisista oli buukattu joku toinen klubi, mutta silti vähän kylmää se miten lähelle hirmuteot tulevat.

Utelin Basistilta Euroopan tunnelmia viime viikonloppuna. Bryssel oli muuttunut terroriuhkan takia aavekaupungiksi ja otsat kurtistuivat huolesta eri puolilla Keski-Eurooppaa. Basisti ei tiennyt tapahtumista juuri mitään. Bussissa eläessä ei seurata uutisia, ja kun rajat ovat auki eikä turvatoimia ole kiristetty, heille Eurooppa näyttäytyi entisenlaisena. Se on jotenkin aika lohdullista.