Silmät kiinni, korvat kiinni ja lavalle

Istumme huoltsikalla kotimatkan tauolla. Rumpali syö munkkia, Kitaristi lihapullia, Basisti lohta ja minä Fantasiapizzaa, johon sain juuri ja juuri valittua listan ainoat kolme lihatonta täytettä. Aika monella on krapula, kaikkia väsyttää. 

Juoruamme laiskasti kotimaisten hevibändien laulajista. Puhe kääntyy siihen yhteen tyyppiin, joka halailee aina festareiden takahuoneissa kaikkia mahdollisia puolituttujaan, vaikka olisi tavannut heitä viimeksi kahdenksan vuotta sitten. Ihmettelemme moista tuttavallisuutta. Ehdotan syyksi keikan jälkeistä euforiaa, jonka vallassa tekee mieli halata kaikkea mikä liikkuu.

”Ja paskat. Keikan jälkeen mun tekee viimeisenä mieli halata ketään puolituttuja. Mieluummin menisin vain jonkun kiven alle piiloon”, Rumpali tuhahtaa.

Kommentti tulee niin yllättäen, että purskautan vissyt nenääni. Kiven alle piiloon? Kun juuri on riehunut puolitoista tuntia salilliselle hurmioitunutta yleisöä, jonka naiset pyörtyvät Rumpalin edessä. Miten sellaisen hypen jälkeen voi haluta mitään muuta kuin halailla?

”Siksi”, Rumpali selittää kärsivällisesti, ”että keikan aikana ei ole hajuakaan siitä, toimiiko juttu ollenkaan.”

Hän huomaa hölmistyneen ilmeeni ja selostaa tarkemmin. Bändi käyttää keikoilla korvamonitoreita. Niistä kuulee metronomin, raakamiksauksen ja piinallisen kirkkaasti kaikki omat ja kaverin virheet. Yleisölle soundi kuorrutetaan eri tavalla, mutta siitä muusikoilla ei ole aavistustakaan. Monitorit blokkaavat tehokkaasti keikkamelun ja suojaavat samalla kuuloa. 

Ymmärrän. Mutta vaikka korvat ovat tukossa, luulisi nyt silmien pelaavan. Eikö se tee vaikutusta, miten sadat käsiparit nousevat ilmaan pienestä sormen heilautuksesta?

Ei tee, koska sitä ei näe. Lavavalot peittävät yleisön niin, että varsinkaan Rumpali ei tiedä, mitä lavan etureunan toisella puolella tapahtuu. Yleisön ylle kumartuva Laulaja on parhaiten kärryillä siitä, miten homma toimii – muu Bändi kuulee hurmoshuudon kappaleiden välissä ja loppukumarruksissa. Miltei koko keikka räpelletäänkin spottivaloissa omassa kuplassa sokkona, virheitä kuunnelleen.

Jään märehtimään karua ajatusta ja pizzaani. Onko tuo nyt enää kivaa keikkailua? Ja olisiko kivaa tehdä omaa työtä niin, ettei tietäisi sen onnistumisesta mitään ennen kuin koko homma on ohi? Samalla, kun onnistumista vahtaa aika tosi moni silmäpari. Oh lord.

Muut vaihtavat puheenaihetta monitoriteknologiaan. Basisti kaivaa esiin kännykän ja ryhtyy lukemaan Bändin sähköposteja. Kohta hän hihkaisee managerilta tulleen ilouutisen: tulevan kiertueen keikoista tosi moni on jo myynyt loppuun. Pöydän ympärillä tunnelma sähköistyy ja silmät kirkastuvat. 

Kun yleisön välitön palaute menee keikoilla ohi, tämä on se kiitos, joka saa Rumpalinkin pois kiven alta.