Itse parsittu tilkkupeitto
Tuijotat omia käsiäsi, ihmettelet niiden vapinaa. Yrität liikutella sormiasi, ne tuntuvat niin voimattomilta. Siirrät sumuisen katseesi vaaleanpunaisiin likaisiin tennareihisi, ne piti putsata viikkoja sitten, mutta aina se jää, niin kuin kaikki muukin tällä hetkellä.
Yksi askelkin tuntuu raskaalta, mitäs sitten kun niitä pitää ottaa monta?
Kasvojasi kuumottaa, poskiasi nipistelee, kuin aurinko olisi polttanut niitä.
Ajatus takkuaa, otsaa painaa.
”Möröt suljin kaappiin vuosia sitten, mut nyt ne on siinä. Tuntuu vitun pahalta, ei jaksais taas vääntää.”
Istut liian pehmeällä, mukavaksi tarkoitetulla tuolilla. Se sopisi lähinnä johonkin suuren hirsimökin öky kalliin takan eteen.
Mutta tämä huone on pieni, siis todella pieni ja lattia tuntuu niin epävakaalta.
Tuolin selkänoja takaisi varmasti oikein leppoisan asennon takan lämmittäessä jalkoja, mikäs siinä olisi istua viinilasi kädessä ja nauraa ystävien keskellä.
Selkäni ei kuitenkaan tavoita tätä selkänojaa, tätä yyber mukavaa mielikuvaa. Eikä täällä ole ystäviä, saatikka naurua, siitä viinistä puhumattakaan.
En salli itseni nojata ja rentoutua taikka hengittää syvään.
Kuin juoksisi loputonta maratonia, olet jatkuvasti hengästynyt, toisinaan haukot happea ja toisinaan huomaat unohtaneesi hengittää.
Nojaan kyynerpäillä polviini lepuuttaen toista poskeani kämmeneen.
Tuijotan niitä vaaleanpunaisia tennareitani.
On liian vaikea nostaa katsetta ja kohdata todellisuus.
Jokin painaa keuhkoja, kuin liian tiukka, liian tunkeileva ystävällinen halaus joltain puoli tutulta tyypiltä jonka olet ehkä tavannut nakkisodan aikaan jossain turhassa paikassa jota et enää edes muista.
Joku reissu mihin et edes olisi halunnut lähteä. Samalla niin epämukava ja ahdistava mutta pakko koska muutkin.
Saapahan ainakin pari mageeta face päivitystä ja muut luulee että elät täysillä.
”Yritän hengittää sen painavan otuksen keuhkojen päältä ulos, kun en kerran pelkää mitään, miks silti toivon ettei kukaan nää?”
Vuosia pyyhin tapahtuneet mielestäni, kaappiin johon jemmasin kaikki möröt, sen ovet eivät enää pysy säpissä, reunat irvistävät. Tiedän, sitä ei voi enää tilkitä.
Jos en avaa ovia jokin päivä ne räjähtävät itse auki ja se tulisi olemaan pian.
Vedän syvään henkeä, irrotan ruosteisen lukon ja annan kaiken kaatua lattialle.
Kaikki tämä tunteiden kirjo yhdestä lauseesta;
”Miten sulla Jenna menee?”
Kädet tuntuvat tahmeilta, hankaat niillä silmiäsi, jotta näkisit paremmin tai näkisit edes jotain.
Näät sinua vastapäätä istuvan miehen, hän hymyilee lämpimästi, katse ymmärtää.
Työuupumus. Tutumpi nimi burn out. Nykypäivän muoti-ilmiö.
10 vuotta vedetty hamsterin pyörässä kunnes ruuvi irtosi ja lensin turvalleni.
Tai olisiko parempi lause ”perse edellä puuhun ja naama edellä alas?”
Miten vain.
”Olen väsynyt. En jaksa nousta. Jään kotiin. Nukun aamusta iltaan ja illasta aamuun.”
– Tosielämässä et jää kotiin vetämään lonkkaa, vaan vedät tuhatta ja sataa. Hoidat asiat paremmin kuin hyvin.
Et osaa sanoa ei.
Olet jatkuvasti valmis suorittamaan kun pyydetään. Mielessä ei käy levätä. Et osaa pysähtyä. Et vain pysty. Otat deadlinen itsellesi tietystä päivästä, kun se on saavutettu voit romahtaa.
Kunnes ei tule uni.
Makaat yliväsyneen kroppasi kanssa sohvalla tuijottaen olohuoneen kattoa. Kuulet kuinka sydämesi hakkaa, eikä syke laske ennen kuin aurinko nousee.
Nukuit taas korkeintaan tunnin. Herätyskellon ääni on helpotus, nyt voin taas suorittaa. Luojan kiitos. Juokset bussiin, iso kaffe ärrältä, metron junan kautta taas bussiin. Istut alas ja huomaat itkeväsi. Seuraavaksi naurat koska et ymmärrä mitä tapahtuu ja se tuntuu kovin koomiselta.
Vedät duunipäivän kiitettävästi, vaikka ajatus ei juokse. Näytät myös normaalilta. Naurat. Ehkä jopa normaalia enemmän. Kukaan ei epäile mitään.
Kauppaan, kotiin, teet ruokaa. Istut vihdoin alas syömään. Hengität. Alat itkeä. Itku vaihtuu nauruun. Taas.
Sama toistuu seuraavana päivänä ja seuraavana. Menee viikko, menee kaksi. Pian olet suorittanut kuukauden.
Kunnes istut sillä pehmeällä tuolilla, siinä pienessä huoneessa, sen hymyilevän miehen kanssa, joka kertoo että nyt on se hetki kun painetaan stoppia ja hypätään pois kyydistä.
Vietät tunnin siinä huoneessa. Itket. Itket lisää. Hymyilet ja taas itket. Yrität puhua. Kadotat sanoja. Välillä puhut niin paljon että joudut vetämään henkeä ja taas itket.
Kirjaimellisesti hajoat siihen tuoliin. Ja vihdoin ymmärrät itsekin juosseesi pysähtymättä liian monta vuotta.
Ensi ajatus työuupumuksesta hävettää. Se todella nolottaa. Ajattelet että eihän minunlaiseni vahva ihminen hajoa.
Niin monesta selvitty, ikinä ei kaaduttu tai et ainakaan myönnä sitä muiden kuullen ja jos kaaduin nousin heti. Pyyhin hiekat polvistani ja jatkoin matkaa. Pieni naarmu kaatumisesta kirveli, irvistin mutta peitin kivun. Kaikki ok ei tässä mitään. Puhalletaan ja laitetaan laastareita.
– Mutta nyt ollaan naama edellä paskassa.
Se että ohittaa ylpeytensä, pyytää apua ettei selviydy enää yksin – on rohkeutta.
Nykymaailmassa ei saa näyttää heikolta. Nykymaailmassa pitää olla toista parempi ja nykymaailmassa pitää omistaa materiaa enemmän kuin toinen ihminen.
Niin ja muista hymyillä leuka pystyssä vaikka kuinka kirvelisi. Kirsikkana kakun päällä älä unohda näyttää hyvältä, jos ei muuten niin Photoshopin käsittelemänä instan etusivulla #ihanapäivä.
Ei nykymaailmassa kerrota ääneen olevansa rikki, loppuun palanut, väsynyt, paskana. Tälläistä tyyppiä mieluummin kartetaan.
Se saattaa tarttua enkä voi enää postata faceen kuinka elämä on hattaraa ja vaahtokarkkeja. Mutta minäpä myönnän. Tämä nainen tsemppasi liikaa ja romahti. Väsyi hippusen liikaa. #pitäkäätunkkinne
Sanon sen ääneen ilman häpeän tunnetta. Sanat työstressi, vakava ahdistus, vaikea masennus ja lista jatkuu. Kyllä työuupumus ei tule yksin, se tuo mukanaan monta kivaa kaveria. Se ei ole vain väsymystä joka häviää muutaman päivän levolla.
Se on fiilis kun istut metrossa, vastapäätä oleva tyyppi vilkaisee sua kerran. Hengityksesi alkaa välittömästi takkuilemaan, rintaasi painaa, lopulta et saa henkeä. Sinkoat metrosta ulos seuraavalla pysäkillä. Tällä kertaa kävi tuuri ja se sattui olemaan Sörnäinen. Omituisten otusten paikka. Istut siellä metrotunnelissa likaisella penkillä haukkoen happea. Kotimatka tämän jälkeen oli pelkkää helvettiä.
Myös se fiilis kun istut kotona, sohvalla. Iskee ahdistus. Tyhjästä. Tulee huono olo. Oksettaa. Sydän hakkaa kuin 100m juoksun jälkeen mitä pingottiin hymyssä suin ala-asteella. Yrität rauhoittua. Hengittää. Hiki valuu. Lopulta löydät pääsi vessanpöntöstä kun oksennus lentää.
Kun myönnän tämän kaiken ääneen, tarkoittaa se ainoastaan sitä, että unohdin jakaa sitä painavaa taakkaani myös muille. Unohdin joskus sanoa ei. Ehkä luulin olevani se supernainen.
#katsosminäkinväsyinolemaansuper
Se pienen huoneen ja mukavan pehmeän ökytuolin mies kertoo että nyt on aika levätä, parsia tilkut takaisin isoksi peitoksi, vaikkei se valmiina tule näyttämään miltään Stockan ylihinnoiteltulta merkkipeitolta olen se silti minä, vaikkei siitä enää ehjää tule.
Käsitellä möröt, jutella niiden kanssa ettei ketään saa pelotella, vaania toisten unta sänkyjen alla. Lopuksi nousta, hitusen taas vahvempana ja fiksumpana.
Sosiaalinen media on täynnä mietelauseita ja jotkut jopa suht voimaannuttavia toiset taasen turhia, ajanvietettä.
Joku postaa niitä 10min välein ja toivoo että se unohdettu renttu pojan kloppi tykästyisi taas, toinen toivoo että se runon pätkä saisi jonkun huomaaman että elämä on paskaa ja sitä rataa.
Joten minäkin kerron omani.
”Fenix lintu nousee tuhkasta. Vahvat naiset nousevat paskasta.”
Lopettakaa suorittaminen. Toisten miellyttäminen. Yrittäminen olla toista parempi. Myöntäkää itsellenne jos joskus tuntuu siltä että ei ole voimia. Sanokaa se ääneen; ”minä en nyt jaksa.” Ja ottakaa lähimmäisen halaus vastaan.
Ihanaa kevään odotusta jokaiselle omituisella otukselle.
Ymmärtää ja kuunnelkaa itseänne ja tarpeitanne paremmin, antakaa joskus itsellenne lupa ottaa kuppi kahvia, nostaa jalat pöydälle, kääriytyä siihen itse parsittuun tilkkupeittoon ja olla tekemättä mitään
<3:llä Jenna Annika