Ei pohjaa.

Mitä sulle kuuluu? ”

”- Hyvää tässä, Mites sulla?”

Perinteinen suomalainen vastaus. Kysytään koska se kuuluu hyviin tapoihin mutta kuinka moni on oikeasti kiinnostunut miten voit?

Jos satut antamaan toisenlaisen vastauksen, sellaisen pintaa syvemmältä kahmaisu, on monella tapana vastata niihin ”no totta joo mutta niin minäkin ja mulla sama ja minä minä..” 

Tuntuu että tässä yhteiskunnassa ihmisellä pitää olla asiat paremmin kuin toisella tai sitten jopa pitää mennä huonommin kuin toisella. Aina pitää olla ns parempi.

Hyvä onni ei ole toiselta pois ja huono onni ei ole tarttuvaa vaikkakin taisit juuri hehkuttaa että sinulla menee huonommin kuin minulla.

Voidaanko lopettaa se kilpajuoksu ja oikeasti kuunnella ja olla olkapäänä jos joku tarvitsee ja vaikka piristää sanomalla ”hei nyt mennään ottaa jädet, kerro kaikki ja häntä pystyyn!

Mitä mulle siis kuuluu?

Kolme kuukautta sairaslomaa takana ja olen saanut tehdä juuri mitä huvittaa. Enimmäkseen olen levännyt mutta myös puuhastellut kaikkea mikä on jäänyt aiemmin kiireessä tekemättä. Ennenkaikkea olen jutellut itseni kanssa että mitä minä haluan?

Sain aikaiseksi suunnitella kesää, mitä haluan tehdä, kenen kanssa yms. Löysin uuden duunin ja kaikki näyttäisi olevan paremmin kuin hyvin. Niin kuin aiemmin kirjoitin Hannu Hanhesta.

Pidempi jakso oli hyvää, hyvää oloa. Pystyin hengittämään normaalisti, kädet eivät tärisseet, ahdistus kaikkosi ja stressi lieveni. Jaksoin jopa käydä ulkona kävelemässä. Haistelemassa kevättä, eli koiran kakkaa.

Kunnes tänään aamulla kävin Meilahden sairaalassa. Muistin että minulla on vielä monta käyntiä sinne ja muistin etten ole henkisesti taikka fyysisesti täysin terve enkä koskaan tule olemaankaan. Tuntui kuin matto taas vedettäisiin jalkojen alta ja ystävämme uupumus nosti taas päätään.Tuli turpaan ihan kunnolla.

Peruin päivän/illan menot ja jäin sohvalle koko päiväksi. Stressi kun iskee niin kovaa että hiki valuu koko kropasta ja sydän hakkaa kurkussa. Ahdistaa.

Olinko taas liian malttamaton ajatuksesta töihin paluusta ja uuden duunin hankkimisessa? Enkö osannutkaan naamioitua aamuruuhkaan tarpeeksi hyvin?

Olisi kiva kuulla muiden tarinoita uupumuksesta. Kauan tarvitaan aikaa käsitellä asiat ja kuinka pitkäksi aikaa tarvitsee pysähtyä ennen kuin juoksee ettei masennus kolkuta ovella?

Toki tiedän että tämä on kuin vuoristorataa. Toisena päivänä naurat ja lennät, toisena tuntuu kuin putoaisit pitkän matkan johonkin missä ei ole pohjaa.

Ihan rehellisesti sanottuna ensimmäisen diagnoosin sain kahdeksan vuotta sitten mutta painoin sitä kintaalla. Ehkä nyt tuli opittua että älä vähättele itseäsi ja tunteitasi, muista painaa jarrua kun siltä tuntuu.

Huominen ratkaisee paljon tulevasta joten toivon että aamulla on hyvä olla. Torstai myös rassaa, muutaman vuoden oikeudenkäynti rulianssi saadaan päätökseen ja paha saa palkkansa, niin kuin saduissa.

Tänään oli kurja päivä.

<3:llä Jenna Annika

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *