Ennen luulin, että minun täytyy tehdä enemmän. Että rohkeus tarkoittaa näkyviä tekoja – isoja valintoja, suuria sanoja, määrätietoista etenemistä. Mutta nyt ymmärrän: rohkeus voi olla myös hiljaista. Se voi tapahtua sisällä, ilman että kukaan muu huomaa.

Se ei tapahdu yhtäkkiä. Se on hidas muotoutuminen, joka tuntuu ensin epämääräisenä kaipuuna. Tiedät, ettet ole enää täysin sama, mutta et vielä hahmota kuka olet nyt. Se on yhtä aikaa sekä rauhoittavaa että hämmentävää. Ja juuri siksi niin todellista.

Kun palasin Kanarialta ensimmäisen talven jälkeen, olo oli irrallinen.

Kaikki näytti tutulta, mutta minä en enää ollut sama. En mahtunut enää niihin samoihin rutiineihin tai ajatuksiin, jotka ennen tuntui turvallisilta. Oli vaikea selittää muille – ja ehkä myös itselleni – mitä oli muuttunut, koska mikään ei varsinaisesti ollut tapahtunut ulkoisesti.

Se irrallisuuden tunne ei ollut mukava. Se tuntui vähän kuin kelluisin – vailla suuntaa, vailla juurta. En tiennyt vielä, mihin olin matkalla, mutta tiesin, etten voinut enää palata siihen, mistä olin tullut.

Hiljainen rohkeus on sitä, kun ei vielä näe määränpäätä mutta lähtee silti.

Jälkikäteen ymmärrän, että tuo olo oli osa sisäistä muutosta. Sitä, kun jokin sisällä on alkanut järjestyä uudella tavalla. Se on hiljaista rohkeutta, jota ei kukaan ulkopuolinen näe, mutta joka muuttaa kaiken. Se ei huuda. Se ei selitä. Se ei vaadi. Mutta se seisoo omassa totuudessaan – silloinkin, kun tuntuu, että kaikki muu huojuu.

Ja juuri siksi se on niin vahvaa. Koska se kumpuaa jostain aidosta. Jostain, mitä ei vaan voi teeskennellä.💭🌱

Tämä hetki palatessa kotiin oli yksi isoimmista liikahduksista, ja tuntui ettei sitä osannut kellekkään kertoa..

Millaisella hetkellä sä koit sun isoimmat sisäiset liikahdukset?

Rakkaudella, Jonna