Vasta kunnolla pysähtyessä..

Juurtuminen ei tullu minulle vauhdissa. Ei saavutuksissa, ei uusissa aluissa. Vasta kunnolla pysähtyessä jotain alkoi loksahdella kohdilleen… Päätös hautui pitkään että haluan pysähtyä kunnolla.

Aina luulin, että liike pitää minut elossa. Että suunnat on tärkeämpiä kuin syvyys, ja että näkyvyys merkitsee enemmän kuin hiljainen läsnäolo.

Mutta mitä enemmän yritin löytää paikkani maailmassa liikkeellä, sitä enemmän huomasin hukkuvani sen rytmiin…

Sitten tuli hetki, jolloin en enää jaksanut juosta. Ei tapahtunut mitään dramaattista – vain väsymys, joka ei mennyt ohi. Hidastin. Pysähdyin. Nukuin mahdollisimman paljon aina kun pystyin. Ja siinä pysähtymisessä alkoi tapahtua asioita, joita en ollu koskaan aiemmin huomannut.

Huomasin, miten herkkä olin ollut kokoajan ympäristölle. Aloin huomata miten paljon näin ja tunsin, kun en yrittänyt koko ajan selvitä. Kuulin oman sisäisen ääneni, joka oli aiemmin peittynyt muiden odotusten ja vauhdin alle.

Juurtuminen alkoi pienistä asioista: omasta hiljaisuuden rutiineista, luonnon aistimisesta, tunteesta että minun ei tarvitse mennä minnekään jos en halua ja jaksa. Riitän tässä.

Juurtuminen ei tullu minulle etsimällä. Se löysi minut, kun lopetin etsimisen.🌱💭

Ootko sä havahtunut että sulla on kaipuuta pysähtyä?💭

Rakkaudella, Jonna