Perhosista ja peloista mahanpohjassa

Jos viime kerralla kirjoitin deittailun aiheuttamasta ähkystä ja pahoinvoinnista, on tällä kertaa mukavampaa kerrottavaa. Tai osittain siis. Vajaa kuukausi sitten mätsäsin komean, vaalean pojan, Blondin, kanssa, jonka hymy sai itsenikin hymyilemään. Viikon viestittelyn jälkeen oli deitit sovittu ja sinne mennessä perhosia vatsassa, vaikka vähän pelkäsinkin samanlaisen tunteen iskevän, kuin kevättalvella deittejä ennen.

Pelko ei iskenyt, tai en enää sitä muista, ja treffit sujuivat hyvin. Kunnes oli aika erota eri suuntiin. Irrottaessani polkupyörän lukkoa hänen seisoessaan vieressä salaa mielessäni toivoin uutta tapaamista ja hyvän yön halia. Koitinkin kauttarantain udella Blondilta tämän mielipidettä illasta, mutta sain vain savolaisen vastauksen, että olihan siinä ilta. Että suattaapi olla, että vielä nähhään tai suattaapi olla toisella visiin. Lähdin vähintäänkin hämmentyneenä taluttamaan pyörääni kotia kohti enkä voinut estää kyyneleitä kohoamasta silmiini, kun mietin kuinka väärin olin voinut toista ihmistä taas lukea. Tunnekuohun jo jokseenkin ylittäneenä päätin, että ei toinen tapaaminen ainakaan minun kiertelystäni jää kiinni. Poljin eteenpäin kuuin mummo hangessa ja kotonta lähetin viestin, että minä ainakin haluan nähdä toiste ja niin vain kävikin.

Nyt olemme Blondin kanssa nähneet jo sen verran, että kai tätä voi tapailuksi kutsua. Mitään painetta en suhteen etenemisestä halua ottaa, mutta en voi olla tuntematta epävarmuutta. Vaikka olen onnellinen hänen tapaamisestaan ja tapailustaan ja hänkin tuntuu olevan, en voi olla pyörittelemättä mielessäni Mitä jos -kysymyksiä. Mitä jos olenkin liian innokas ja pelotan hänet pois? Mitä jos en näytä tarpeeksi tunteitani ja ajan hänet pois? Mitä jos hän tajuaakin, että olen ärsyttävä/liian pitkä/vien liikaa tilaa nukkuessani/tai ihan mitä vaan?

En voi olla tuntematta katkeruutta aiemmin tapailemieni miehien aiheuttamasta epävarmuudesta itseäni ja parisuhteita kohtaan. En voi olla ajattelematta, sitä kuinka aiemmat säätöni ovat vaikuttaneet omaan suhtautumiseeni (mahdollisen) parisuhteen toiseen osapuoleen. Tai kuinka epävarmaksi kaikkien mätisäkkien jälkeen tunnen oloni mahdollisen romantiikan saralla. Ei ole kyse siitä, että olisin epävarma ja ujo toisen seurassa, vaan pelkään sitä, että jään taas yksin. Mikä on hullua, kun toinen jatkuvasti tekee aloitteita seuraavan tapaamisen sopimisesta tai kuiskaa ennen nukahtamistaan pitävänsä minusta. En tiedä, miten aion pelon selättää, mutta toivon sen tekeväni. Haluaisin ennemin keskittyä toisenlaiseen Mitä jos -kysymykseen.

Mitä jos hän oikeasti pitääkin minusta? Ihan aikuisten oikeesti?

 

 

 

Suhteet Oma elämä Rakkaus

Kun on vaan pakko deittailla

Kesän ja osittaisen Tinder-lakkoni aikana tajusin, että olen elänyt maanis-depressiivistä deittailuelämää. On ollut kausia, jolloin Tinder on syönyt puhelimesta akun jo ennen iltapäivää ja viikon sisään on suunniteltu kolmansia treffejä. Näitä on seurannut kausi, jolloin ihmetellään, että mitä ihmettä mä taas teen näillä kaikilla matcheilla ja ajatuskin kenen tahansa lähettämästä viestistä ahdistaa ja väsyttää. Olen siis oikeastaan ahminut deittailua ja sen jälkeen katunut ja voinut pahoin kuten kuka tahansa, joka on syönyt liian paljon keksitaikinaa aikuisiällä.

Huomasin, että olin suorittanut treffejä. Tai oikeastaan aikaa ennen treffejä. Välillä tuntui, että ympärillä ollut ketään, jos ei ollut edes yksiä deittejä tiedossa, muutamaa jonka kanssa keskustella ja sitä yhtä tai kahta hottista, jonka viestistä oikeasti salaa haaveili. Saatoin vastata myöntävästi lähes mihin tahansa treffiehdotukseen. Lähes yhtä usean myös peruinkin, koska tuntui, etten tiennyt toisesta tarpeeksi. Etten tuntenut toista tai toista kohtaa mitään.

”Ahmiminen” johtui kai siitä, että varsinkin kevättalvella koin oloni todella yksinäiseksi. Olin kateellinen seurusteleville ystävilleni ja kaipasin epätoivoisesti romantiikkaa omaankin elämääni. Määrä ei kuitenkaan korvannut laatua ja hyvän olon ja onnelllisuuden sijaan tunnuin syöksyvän syvemmälle epätoivoon. En oikein osannut puhua kenellekään sinkkuuden aiheuttamasta pahasta mielestä, koska olen aiemminkin kokenut häpeää siitä, että yhden illan juttujen ja epämääräisen säätämisen sijaan haluan vakituisen kumppanin. Minua myös nolotti, että kaikki juttu-asteelle edenneet suhteet kaatuivat heti alkuun. Tuntui, että kerroin kuin rikkinäinen levy aina jostain uudesta miehestä, kuinka pitkä tämä on, mitä hän harrastaa ja milloin olimme ajatelleet näkevämme. Vaihdoin aina vain miehen nimeä ja syytä, miksi homma ei toiminut.

Oli vaikea tajuta ja muistaa, että yksinäisyys ei johtunut minusta. Tai ainakaan kokonaan. Tapasin vain minulle sopimattomia miehiä. Sellaisia, jotka halusivat vain seksiä tai olivat edelleen kiinni eksissään. Tai sitten eivät vain tajunneet mikä kultakimpale olen. Minun oli pakko kirjoittaa seinään itselleni: ”Sinä olet ainoa avain onnellisuuteesi”. Pikkuhiljaa aloin siihen uskomaan. Nyt koen olevani ja paljon paremmassa tilanteessa kuin puoli vuotta sitten, vaikka avaan Tinderin edelleen päivittäin. Ahmimisen sijaan olen keskittynyt juttelemaan vain yhdelle kerrallaan. Tai muutamalle, jos joku avaa keskustelun. Mutta sitä, tuleeko mistään mitään tälläkään kertaa, ei voi vielä tietää.

Suhteet Rakkaus