Jos viime kerralla kirjoitin deittailun aiheuttamasta ähkystä ja pahoinvoinnista, on tällä kertaa mukavampaa kerrottavaa. Tai osittain siis. Vajaa kuukausi sitten mätsäsin komean, vaalean pojan, Blondin, kanssa, jonka hymy sai itsenikin hymyilemään. Viikon viestittelyn jälkeen oli deitit sovittu ja sinne mennessä perhosia vatsassa, vaikka vähän pelkäsinkin samanlaisen tunteen iskevän, kuin kevättalvella deittejä ennen.

Pelko ei iskenyt, tai en enää sitä muista, ja treffit sujuivat hyvin. Kunnes oli aika erota eri suuntiin. Irrottaessani polkupyörän lukkoa hänen seisoessaan vieressä salaa mielessäni toivoin uutta tapaamista ja hyvän yön halia. Koitinkin kauttarantain udella Blondilta tämän mielipidettä illasta, mutta sain vain savolaisen vastauksen, että olihan siinä ilta. Että suattaapi olla, että vielä nähhään tai suattaapi olla toisella visiin. Lähdin vähintäänkin hämmentyneenä taluttamaan pyörääni kotia kohti enkä voinut estää kyyneleitä kohoamasta silmiini, kun mietin kuinka väärin olin voinut toista ihmistä taas lukea. Tunnekuohun jo jokseenkin ylittäneenä päätin, että ei toinen tapaaminen ainakaan minun kiertelystäni jää kiinni. Poljin eteenpäin kuuin mummo hangessa ja kotonta lähetin viestin, että minä ainakin haluan nähdä toiste ja niin vain kävikin.

Nyt olemme Blondin kanssa nähneet jo sen verran, että kai tätä voi tapailuksi kutsua. Mitään painetta en suhteen etenemisestä halua ottaa, mutta en voi olla tuntematta epävarmuutta. Vaikka olen onnellinen hänen tapaamisestaan ja tapailustaan ja hänkin tuntuu olevan, en voi olla pyörittelemättä mielessäni Mitä jos -kysymyksiä. Mitä jos olenkin liian innokas ja pelotan hänet pois? Mitä jos en näytä tarpeeksi tunteitani ja ajan hänet pois? Mitä jos hän tajuaakin, että olen ärsyttävä/liian pitkä/vien liikaa tilaa nukkuessani/tai ihan mitä vaan?

En voi olla tuntematta katkeruutta aiemmin tapailemieni miehien aiheuttamasta epävarmuudesta itseäni ja parisuhteita kohtaan. En voi olla ajattelematta, sitä kuinka aiemmat säätöni ovat vaikuttaneet omaan suhtautumiseeni (mahdollisen) parisuhteen toiseen osapuoleen. Tai kuinka epävarmaksi kaikkien mätisäkkien jälkeen tunnen oloni mahdollisen romantiikan saralla. Ei ole kyse siitä, että olisin epävarma ja ujo toisen seurassa, vaan pelkään sitä, että jään taas yksin. Mikä on hullua, kun toinen jatkuvasti tekee aloitteita seuraavan tapaamisen sopimisesta tai kuiskaa ennen nukahtamistaan pitävänsä minusta. En tiedä, miten aion pelon selättää, mutta toivon sen tekeväni. Haluaisin ennemin keskittyä toisenlaiseen Mitä jos -kysymykseen.

Mitä jos hän oikeasti pitääkin minusta? Ihan aikuisten oikeesti?