Kun on vaan pakko deittailla
Kesän ja osittaisen Tinder-lakkoni aikana tajusin, että olen elänyt maanis-depressiivistä deittailuelämää. On ollut kausia, jolloin Tinder on syönyt puhelimesta akun jo ennen iltapäivää ja viikon sisään on suunniteltu kolmansia treffejä. Näitä on seurannut kausi, jolloin ihmetellään, että mitä ihmettä mä taas teen näillä kaikilla matcheilla ja ajatuskin kenen tahansa lähettämästä viestistä ahdistaa ja väsyttää. Olen siis oikeastaan ahminut deittailua ja sen jälkeen katunut ja voinut pahoin kuten kuka tahansa, joka on syönyt liian paljon keksitaikinaa aikuisiällä.
Huomasin, että olin suorittanut treffejä. Tai oikeastaan aikaa ennen treffejä. Välillä tuntui, että ympärillä ollut ketään, jos ei ollut edes yksiä deittejä tiedossa, muutamaa jonka kanssa keskustella ja sitä yhtä tai kahta hottista, jonka viestistä oikeasti salaa haaveili. Saatoin vastata myöntävästi lähes mihin tahansa treffiehdotukseen. Lähes yhtä usean myös peruinkin, koska tuntui, etten tiennyt toisesta tarpeeksi. Etten tuntenut toista tai toista kohtaa mitään.
”Ahmiminen” johtui kai siitä, että varsinkin kevättalvella koin oloni todella yksinäiseksi. Olin kateellinen seurusteleville ystävilleni ja kaipasin epätoivoisesti romantiikkaa omaankin elämääni. Määrä ei kuitenkaan korvannut laatua ja hyvän olon ja onnelllisuuden sijaan tunnuin syöksyvän syvemmälle epätoivoon. En oikein osannut puhua kenellekään sinkkuuden aiheuttamasta pahasta mielestä, koska olen aiemminkin kokenut häpeää siitä, että yhden illan juttujen ja epämääräisen säätämisen sijaan haluan vakituisen kumppanin. Minua myös nolotti, että kaikki juttu-asteelle edenneet suhteet kaatuivat heti alkuun. Tuntui, että kerroin kuin rikkinäinen levy aina jostain uudesta miehestä, kuinka pitkä tämä on, mitä hän harrastaa ja milloin olimme ajatelleet näkevämme. Vaihdoin aina vain miehen nimeä ja syytä, miksi homma ei toiminut.
Oli vaikea tajuta ja muistaa, että yksinäisyys ei johtunut minusta. Tai ainakaan kokonaan. Tapasin vain minulle sopimattomia miehiä. Sellaisia, jotka halusivat vain seksiä tai olivat edelleen kiinni eksissään. Tai sitten eivät vain tajunneet mikä kultakimpale olen. Minun oli pakko kirjoittaa seinään itselleni: ”Sinä olet ainoa avain onnellisuuteesi”. Pikkuhiljaa aloin siihen uskomaan. Nyt koen olevani ja paljon paremmassa tilanteessa kuin puoli vuotta sitten, vaikka avaan Tinderin edelleen päivittäin. Ahmimisen sijaan olen keskittynyt juttelemaan vain yhdelle kerrallaan. Tai muutamalle, jos joku avaa keskustelun. Mutta sitä, tuleeko mistään mitään tälläkään kertaa, ei voi vielä tietää.