Intro

Olin aina ajatellut, että kun aloittaa blogin kirjoittamisen, olisi hyvä olla kirjoituksia pöytälaatikossa odottamassa. Näin mahdollisten lukijoiden ei tarvitsisi odottaa uutta luettavaa. Olin myös ajatellut, että ennen pitkään minäkin löytäisin miehen enkä olisi tilanteessa, missä 24-vuotiaana pisin suhteeni on ollut hädin tuskin 5 kuukautta. Enkä itkisi iltaisin, kun pelkään ettei kukaan tule minua koskaan kosimaan ja kuolisin vanhana piikana.

En myöskään odottanut muuttuvani kuin huomaamatta katkeraksi sinkuksi, joka mieluummin kertoo itse vitsejä yksinäisyydestään kuin antaa toisten huomata, että se oikeasti sattuu. Tai joka väläyttää tekohymyn, kun seurusteleva ystävä kertoo saamistaan kukista tai tulevasta yhteisestä lomamatkasta, kun salaa toivoo heidän eroa, jotta ei tarvitsisi yksin olla yksin.

Vaikka onhan sinkkuudessa ne hauskat puolensakin! Voin huidella yöt pitkät pitkin kyliä eikä tarvitse selitellä, missä olen ollut. Tai riemuita, kun ruokaa tehdessä saan syödä kaiken itse. Ja onhan sekin hauskaa, kun voi muistella niitä hirvittäviä Tinder-treffejä, joiden toinen osapuoli ei ollutkaan pitkä ja komea metsurimainen uros, vaan kirjanpitäjämyyrää muistuttava pätkä.

Näillä esipuheilla alkaa minun matkani kohti sisäistä zen-tilaa.

– Frida Janssen