Ei kukaan meistä ole arvoton ja lähtiessä ihan yhtä paljon meistä jää

Kirjoitan tämän ihan lyhyesti ja toivottavasti herättelevästi. En säästele sanoja – en enää, ei ole juuri mitään menetettävääkään.

Harhailin ajatteleen yhteydenpitoa, katsoin puhelimesta viestiketjuja – naurahdan kauhusta, molemmissa viimeisimmät (en edes aio laskea) viestiketjut on joko miehelle, siskolle, isälle, äidille tai mieheni perheen kanssa luotuun yhteiseen viestiryhmään. Muttei yhtään kaverille. Myönnän kokeneeni itseni vähän turhan yksinäiseksi. Ja valitettavan usein jään ajatukseen, missä kaverit ovat, miksei niitä ole saatavilla, mistä syystä ei ole saatavilla. Enkä todellakaan osaa vastata itselleni näihin kysymyksiin.

Oon sanonut toistuvasti, kuinka usein tuntuu siltä että oon useissa asioissa, se joka pitää yhteyttä. On usein se olo, että ajatellaan – kyllä hän hoitaa ja sopii. Ja johon olen tuhannesti sanonut ja muistuttanut, etten ole täällä ikuisesti ja että jokaiseen kommunikaatiota sisältävään tapahtumaan tarvitaan kaksi osapuolta. Mun työpaikan asiakkaat kysyy multa aidosti useammin mitä mulle kuuluu kuin yksikään kavereistani.

Juuri tällä hetkellä päällimmäisenä ajatuksena on vain että vittuako mä yritän tyrkyttää kaveruuttani kun sitä ei kukaan tunnu haluavan ja arvostavan. Todettakoon sekin surullinen tosiasia että en edes muista milloin joku kavereistani olisi ollut se aktiivinen osapuoli ja ehdottanut jotakin. Säkin varmaan tiedät kuinka mukavalta se tuntuu, kun kaveri ottaa suhun yhteyttä. Jos väität muuta, puhut oikeasti silkkaa paskaa.

Kaikista naurettavinta on se että kun kysyn joltakulta mitä kuluu, saan kyllä vastauksen mutta toinen osapuoli ei kysy multa samoin vaan toteaa että, mä luinkin sun blogista mitä sulle kuuluu. Kertooko blogi siitä mitä mulle kuuluu. Ootko todella sitä mieltä. Ja milloin blogista tuli se välikappale mun ja kavereiden välille. Oon ihan tosi aidosti kateellinen niille ihmisille, joilla on aina joku jonka kanssa voi tehdä jotakin, soittaa, skypettää – ilman viikkokausien suunnittelua. Enkä voi tosiaankaan käsittää sitä ettei mukamas yhteistä aikaa löydy – Se on vain sitä ettei toinen ole oikeasti tärkeä.

Mulla on kuitenkin paras mahdollinen mies, joka varmasti huolehtii yhteydenpidosta. Toki hän on saanut kuulla ja oppia pitämään yhteyttä, koska tietää että parisuhteeseenkin tarvitaan kaksi aktiivista osapuolta. Hän on opetellut yhteydenpitoa, koska oon hänelle tärkeä ja merkityksellinen. Mulla on myös neliraajahalvaantunut äiti, joka ei pysty itse tekemään mitään, mutta joka varmasti huolehtii siitä että syntymäpäiväonnittelut tulee perille, soittaa toisinaan enemmän kuin laki sallii ja joka esimerkiksi eilen toivotti mukavaa Tammerfesti-iltaa. Mulla on myös isä, joka laittaa loputtomasti ”naurukyynel silmäkulmassa emoijeja” ihan jokaiseen lähettämäänsä viestiin ja joka on kiinnostunut mun asioista. Siskoa unohtamatta, jonka kanssa skypetetään ja saadaan sovituksi edes jonkinlaisia treffejä vaikka aikataulullisesti se tuottaa joka ikinen kerta suurta vaivaa. Joka lähettää ”onko tää hyvä takki” – viestejä tai laittaa kuvan jostakin hänelle merkityksellisestä asiasta jonka haluaa jakaa juuri mun kanssa. Mulla on myös anoppi, joka pitää aktiivisesti yhteyttä. Mulla on myös kavereita, jotka ei tee mitään edellä mainituista asioista.

En mieti tätä kaverittomuus asiaa enää kovinkaan useasti, koska mustakin on tullut välinpitämätön. Kertokaa toki jos olen väärässä, ettei kaverisuhteeseen muka tarvita kahta aktiivista osapuolta. Elämässä on vain yksi itsestään selvä ei-molemminpuolista yhteydenpitoa vaativa asia, asia jonka eteen meidän kenenkään ei tarvitse tehdä työtä. – Me kaikki lakkaamme elämästä joskus olimme sitten pitäneet yhteyttä tai emme.

”