Se räjähdysmäinen koti-ikävä

Oon ollu Helsingissä nyt puoli vuorokautta. Ahdistaa. Pelottaa. Suu on ihan mutrulla. Onneksi tässä meidän reilun 40 neliön kodissa on myös perheen päällikkö paikalla. Ei tarvitse olla yksin tän asian kanssa. Ei nyt, eikä vielä huomenna.

Asetin kesäksi useita niin kutsuttuja tavoitteita – oikeastaan ne olivat kyllä aikomuksia, joita aion ja haluan kesällä tehdä. Yksi listattu aie oli ”rakastua Tampereeseen korviani myöden”. Se on ollu aie, joka on viimeiset kolme vuotta ollu sellainen piilevä ominaisuus. Tiedättekö vähän niin kuin silmäsairauteni alun alkujaan. Kannoin sairautta piilevästi aina 18 vuoden ikään asti ja sitten se vain iski vasten kasvoja, eikä sille ollut ja ole ollut mitään tehtävissä. Vähän samanlainen on tämä Tampere koti-ikävä. Se on ollu piilevä ja nyt se on iskenyt vasten kasvoja, enkä vaan enää voi sille mitään.

Vielä joskus tulee olemaan totta se päivä kun muutan takaisin Tampereelle. Se koska se tulee tulemaan, sitä en tiedä minä enkä naapurin Hilkka. – Tuskin kukaan muukaan. Yksi on varma, kaipaan kotiin. ^^