Nyt viimeistään tiedän mitä on onnesta pakahtuminen

Oon vahvasti tunneihminen. Se joka itkee viikottain ja toisinaan ihan ilman syytäkin. Se joka tuntee vahvasti kaiken. Sitä on tosi vaikea selittää, millaista on olla tunteikas. Eikä sitä oikein voi tietää millaista on olla tunteikas jos ei itse ole tunteikas. Olipas hauskasti sanottu.

Onneks en oo ainoa. Koko perheeni on tunteikas eikä sitä ole koskaan tarvinnut ihmetellä, kyseenalaistaa tai hävetä. Isä sanoi joskus muutamia vuosia sitten, on parempi etten mene hautajaisin kun niistä hautajaisista ei jää ihmisille mitään muuta kuin minä ja itkemiseni mieleen. Ylioppilasjuhlapäivänäni isä ei aluksi pystynyt liikuttumisensa takia onnittelemaan mua koululla lainkaan. Äitini herkistyi viimeksi lauantaina, kun kävin häntä luonaan. Hän luuli nimittäin minun jo käyneen sillä aikaa kun hän nukkui. Hän siis liikuttui pelkästään siitä etten ollutkaan käynyt hänen luonaan silloin kun hän nukkui. Siskoni on meistä itkupilleistä se kaikkein tunteikkain, se on kaunista ja ihailtavaa että joku voi ja pystyy elämään niin vahvasti erilaisten tunteiden kautta.

Itkemisen ja liikuttumisen taito on kaunis ja arvokas taito. Itse itkin viimeksi tänä aamuna kirjoittaessani tätä tekstiä valmiiksi, tuli niin vahvasti viime sunnuntai-iltapäivä mieleen. Luulin oikeasti tunteneeni onnesta pakahtumisen tunteen jo joskus aikaisemmin. Mutta en! Pakahduin onnesta nähdessäni tärkeän ja rakkaan ystäväni niin onnellisena. Se tuotti itselle pakahduttavaa onnellisuuden tunnetta. Sain itsekin pitää sylissäni sitä pakahduttavaa onnellisuutta tuottavaa pientä kääröä. Onnellisuus on siinä hetkessä ihan käsillä kosketettavissa.