Kannattaako onnellisuuden kanssa olla kovinkaan joustava?
Olen pohtinut onnellisuutta viimeisen kolmen viikon aikana enemmän kuin koskaan. Elämä on kaikin päällisin puolin erittäin kunnossa: on työpaikka jossa käydä, hyvä mies ja joka jaksaa vaikka minä en aina jaksa, ainakin yksi kaveri, hyvät välit perheeseen ja pankkitili näyttää kuukauden lopussa aina enemmän kuin +/- 0. Mutta, on yksi mutta. Olisin huomattavasti onnellisempi jos voisin asua Tampereella, siitä en pääse yli enkä ympäri.
Olisinko onnellisempi jossakin toisessa työpaikassa (Tampereella)? Olisinko jo kyllin onnellinen jo pelkästään Tampereelle pääsemisestä? Ainakin viime viikonloppuna se tuntui siltä. Jo pelkästään Tampereen rautatieaseman ovista ulos kävely ja tutulla bussipysäkillä seisominen oli maailman onnellisin asia. Onnellisuus lisääntyy yrittämällä ja haluamalla, mutta entä pääsemisellä, vaihtamalla ja jaksamalla. Lisääntyykö se niillä? Aion muuten hakea nyt (itseasiassa eilen alkaneessa) kevään yhteishaussa ylempään ammattikorkeakouluun. Olisin onnellinen jos saisin opiskelupaikan. Se olisi uusi motivaattori ja suunnannäyttäjä. Saisin haastaa itseni, ottaa haasteita vastaan ja näyttää itselleni että minähän pystyn. Minun ei todellakaan tarvitse näyttää pystymistäni kenellekään muulle.
Olen ajatellut onnellisuutta myös parisuhteen näkökulmasta. Pyöritellyt asioita päässäni (toisinaan liikaakin). Toiset menevät kihloihin ja naimisiin, toiset eivät. Toiset hankkivat lapsia, toiset eivät. Lähipiirissä on näitä kaikkia ihmisiä. Joku kihloissa, joku naimisissa, joku lapsellinen, joku lapseton. Minulle riittää juuri tämä mitä minulla nyt on. Pelkästään se mies joka nukkuu vieressäni viikonloppuisin ja joka on toisinaan maailman huonomuistisin ihminen, se jalat maassa -tyyppi, se minulle riittää tämä -tyyppi. Se riittää myös minulle, minulle riittää pelkästään hän. Mihinkään ei oikeastaan ole meidän suhteen kiire.
Onnellisuus on mietityttänyt myös muun lähipiirin näkökulmasta. Olen onnellinen että minulla on perhe. Minulla on äiti, isä ja sisko, vaikka emme ole enää ehjä perhe niin silti he ovat minun perhettä. Ehkä myös mieheni perhe lasketaan nykyisin perheekseni. Olen hirmu onnellinen että minulla on juuri heidät. Olisin hurjan onnellinen jos olisin lähempänä perheitäni, perhekin olisi varmasti onnellisempi jos olisin lähempänä heitä. Mutta kuten jo sanoin, se on vähän monimutkaisempi kuvio. Mutta toisaalta se lähellä oleminen tuo mukanaan onnellisuuden lisäksi myös paljon muutakin, jos tiedätte mitä tarkoitan?!
Onnellisuus on oikeasti aika vaikea käsite, eikä todellakaan mikään itsestään selvä asia. Ymmärsittekö mitään, ymmärsittekö pointin. Pidän itseäni hyvin vahvana, päämäärätietoisena ja joustavana ihmisenä, mutta tarvitseeko ja kannattaako onnellisuuden kanssa olla kovinkaan joustava?