Paluu takaisin

Tätä on kyselty, odotettu ja jopa pyydetty. Long time no see, kuten tavataan sanoa.

Menneen kevään ja nyt kesän aikana kymmenkunta tuttua tai läheistä ovat kyselleet blogista ja sen kirjoittamisesta. Aika ajoin asia on pyörinyt myös omissa ajatuksissa. Jo pelkästään ajatus siitä, että tarvitsisi kirjoittaa jotakuta muuta ihmistä varten siitä, mitä kaikkea onkaan tapahtunut, alkaa ahdistaa. Ehkä juuri siksi olen pysynyt poissa blogista, koska olen kuvitellut että olen muka jotenkin tilivelvollinen. Mutta ei, en ole sinulle tilivelvollinen. Se mitä tulen tänne kertomaan ja jakamaan on vielä itselleni täysi mysteeri. Ken tietää.

Siivosin viime viikolla kaikki useammassa eri pilvipalveluissa olleet valokuvani yhteen samaan pilveen. (Oli kyllä hirvee homma.) Samalla tuli selattua tuhansia ja tuhansia kuvia. Tuli muistettua, mitä kaikkea sitä onkaan tehnyt, nähnyt ja kokenut. Eilen avasin blogini ja selasin neljä tuntia blogitekstejä parin vuoden ajalta. Päällimmäiseksi fiilikseksi jäi kiitollisuus. Luojan kiitos olen kirjoittanut blogia -ajattelin. Miten valtavasti olen tuntenut, kokenut, tehnyt ja nähnyt. On aivan mieletöntä, että olen kirjoittanut ”milloin mistäkin mieleen juolahtaneesta”. Se muistutti siitä, miksi alunperin aloin kirjoittamaan – ”jotta jostakin jää muitakin kun yksittäisiä valokuvia ja pelkkiä muistikuvia”.

Tajusin blogin kirjoittamisen olleen tapa tuottaa muistamisen arvoisia jälkiä eletystä elämästä. Viime lokakuun lopusta aina toukokuun alkuun asti elämä on ollut sellaista että voisin jättää monia juttuja elämättä. Suuria haasteita, menetyksiä ja toistuvia vastoinkäymisiä. Toki kyseiseltä ajalta löytyy juttuja, tapahtumia, hetkiä ja matkoja, joita en missään nimessä halua unohtaa. Ja varmasti olisi ollut aihetta ja asioita, joista kirjoittaa – mutta jaksamista ei.

Oikeastaan vasta nyt reilun kuukauden olen ollut ensimmäistä kertaa oma itseni. Löysin vuosi sitten kadottamani pitkät juoksulenkit ja äidin kuoleman jälkeen kadottamani aamurutiinit. Kulunut vuosi on ollut r a n k k a, ehkä jopa rankinta koskaan elämääni elämää. Siitä miksi se on ollut niin rankkaa, kerron ehkä joskus tai sitten olen kertomatta. Nyt keskityn tähän hetkeen.