Nimi, ulkonäkö, luonne – Tekevätkö ne minusta minut?

Kun äitini vaihtoi sukunimensä takaisin tyttönimekseen vähän aikaa sitten, porukoiden pian viiden vuoden takainen ero konkretisoitui. Koko homma järjestyi uudella tavalla ja tuntuu samalla hyvältä, oudolta ja taas kerran hyvältä. Mun reaktion odotettiin olevan negatiivinen, tuomitseva. Ensin ajattelin olevani hiljaa koko asiasta, tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin ja ajatus jalostui. Enkä oikeastaan tiedä onko tässä mitään punaista lankaa koko jutussa. Annan vaan ajatuksen juosta ja kirjoitan. Aloin miettimään omaa identiteettiä. Mitä se mulle merkitsee olla juuri tämän niminen? Mitä on olla minä? Mitä on olla tällainen? ja mitä olla tämän näköinen?

Tiedän ainakin, millaista on olla nimi-ilkunnan kohteena: Hilma -mummo, Hilma -lehmä, Hilkka, Hilkka Kimpanpää, Hilmuli, Hillevi, ”sulla on tommonen vanhojen ihmisten nimi”, ”kuka antaa lapselleen tuollaisen nimen” ja ihan loputon määrä muita nimityksiä. Ei toki enää niin usein, mutta silloin kun olin lapsi ja nuori. En ole itse kokenut nimeäni mnimiteltäväksi tai mitenkään tavallisesta nimestä poikkeavaksi. Olen Hilma enkä muuksi halua tau tule koskaan muuttumaan. Olisiko siitä edes mitään hyötyä? Alistua muiden muiden mielipiteille, ei!!!

Mä Hilma, oon ollu aina temperamenttinen, vilkas, kovaääninen loputon papattaja. Se joka juoksee paikasta toiseen, kun kävely on vähän tylsää. Se joka ei jaksa piitata mitä muut ajattelevat. Se lapsenkasvoinen, äidillinen, ikäistään huomattavasti henkisesti vahvempi, asioihin tarttuva ja aina sata lasissa innostuva. Se oon minä, se on se Hilma kenet kaikki minut tuntevat tuntevat. Miksi lähtisin muuttamaan itseäni muiden mielipiteiden takia?

Ja mitä ulkonäköön on sanomista. Oon aika pienikokoinen ja saanut myös kuulla siitä, ”sähän näytät ihan lapselta, mitä tommonen pikkutyttö muka jaksaa kantaa, söisit niin kasvaisit.” Tiedän olevani hoikka, joskus olin vielä huomattavasti hoikempi. Tiedän, että suhtautumiseni ruokaan ja ulkonäköön on erilainen kuin normaaleilla ihmisillä – joku voisi myös kertoa mikä on normaali ihminen, ja voin itse vastata heti perään ettei sellaista ei ole olemassa. Mun ulkonäkö identiteetti on tällainen kuin se on ollut jo useita vuosia, pieni ja sopivasti sporttinen. Lopetin puntarilla käymisen vuosi sitten, koska sillä ei ole paskaakaan merkitystä mitä se näyttää. Mulle on ihan sama painanko 50 vai 57 kg, oon tällä hetkellä jotakin siltä väliltä ja se on hyvä. Oon myös useasti päässyt todistamaan että pienikin ihminen voi ja jaksaa nostaa painavia ja isoja asioita, ja että myös pieni ihminen yllättää puheillaan siinä missä isompikin. Ja että tällainen rääpäle päihittää isommat mennen tullen niin henkisesti kuin fyysisesti. On silkkaa tyhmyyttä (suorastaan naurettavaa ja myötähäpeää tuottavaa) arvioida ihmisen kykyjä koon mukaan. Tärkeintä on että itse tietää mihin pystyy ja kykenee, ja mihin ei.

Täytän tänä vuonna 27-vuotta. Mulla on viisi vuotta nuorempi sisko, häntä luullaan ja ollaan luultu aikuisiällä aina meistä vanhimmaksi. Mutta mitä sitten? Ikä ei oon ollu koskaan mikään tai minkään mittari, eikä tule koskaan olemaan. Oon kokenut ikääni nähden sellaisia asioita, joita ei moni vielä tuplasti vanhempikaan ole vielä kokenut. Kokemuksilla on toki väliä ja niillä on vaikutusta asiaan jos toiseen. Kaikkein eniten kokemuksilla on merkitystä siinä vaiheessa kun lähtee neuvomaan ja arvostelemaan toista ihmistä, toisen ihmisen valintoja ja toisen ihmisen tapaa olla mitä on. Tapaan valitettavan usein ihmisiä, jotka eivät tätä todella tunnu tajuavan. 

Tiedän olevani työurani alussa ja erittäin hyvässä asemassa. Oon päässyt tekemän useiden satojen erilaisten ihmisten kanssa töitä ja tämänkin kevään aikana olen saanut kuulla useamman kerran sanat: ”Niin minkä ikäinen olitkaan ja miten kauan oot tätä/ tuota työtä tehnyt”. Siitä huomaa miten paljon ihmisillä onkaan ennakkoluuloja jos katsoo ulkonäköön ja ikään.

Jos tästä nyt jonkin punaista langan yrittää löytää, niin me jokainen olemme täällä vain itseämme varten ja meillä on jokaisella oikeus ja velvollisuus olla juuri niitä keitä olemme. Tärkeintä on se, mitä itselle merkitsee olla juuri sen kuka on, sellainen kuin on ja sen näköinen kuin on. Ja mitä siihen äidin nimenvaihdokseen tulee – mistä koko tämä puheenaihe sai alkunsa, minulle on ihan yhden tekevää minkä niminen hän on. Pääasia on se, että hän on juuri hän joka hän haluaa olla ja jona hän haluaa täältä joskus pois lähteä. Kunnioitetaan ja arvostetaan muiden minuuksia.