Mun koti ei oo täällä (enää)

Tänään on todella iso päivä. Päivä joka tuo paljon muistoja mieleen, on täynnä hikeä ja on lopullista, peruuttamatonta. Tänään isä päästää meistä viimeisenä irti lapsuudenkodista Aittakadulla. Huomisesta alkaa ihan uusi elämän vaihe erityisesti isällä, mutta myös meillä tyttärillä. Mulla toki vielä Aittakadun avain on, mutta huomenna sekin saa sitten lähteä ja siirtyä seuraaville omistajille.

Ma asuin meistä lyhyimmän ajan Aiaakadulla, vajaa 13 vuotta, äiti asui 16 vuotta, sisko vajaa 19 vuotta ja isä 21 vuotta. Siellä on koettu jotakuinkin aivan kaikki, kaikki se mitä elämään on kulloinkin kuulunut. Se on ollu mulle koti 21 vuotta, vaikka reiluun 8 vuoteen en ole siellä asunutkaan. Opiskeluaikoina asuin siellä muutaman kesän. Muutettuamme Helsinkiin ja astuttuani työelämään oon viettänyt siellä kesälomat ja aina kun viikonlopuksi oon mennyt Tampereelle, ei ole tarvinnut koskaan miettiä mihin mennä. Eikä tosin jatkossakaan tarvitse miettiä.

Nyt elämässä kääntyy vihdoinkin iso uusi sivu. Hetkeen meillä ei ole virallista omaa Tampereen kotia, kun isä asuu evakossa kuukauden verran (Vaikka mä oon heti huomenna änkeämässäkin sinne evakkokotiin! :D). Sen jälkeen isän koti ei ole enää pelkästään isän koti. Isällä on tapahtunut elämässä paljon hienoja asioita tänä vuonna ja pian hän pääsee jakamaan uusia hienoja kokemuksia lisää toisen ihmisen kanssa. Tammikuusta eteenpäin tuun näkemään isää hyvinkin säännöllisesti, kun asustelen heidän uudessa yhteisessä kodissa noin parin viikon välein pari päivää.

Mutta vielä pieni krokotiilin kyynel, onhan se aika haikeaa ajatella, etten enää koskaan mene Aittakadulle. SInällään se on oikeasti haikeaa, mutta sinällään ei. Mä en kiinny paikkoihin, kiinnyn ihmisiin. Koti on siellä missä rakkaat on. 

Uusi Tampereen koti tulee olemaan entistä paremmalla paikalla ja kuulemma sinne luodaan yökyläilijöitäkin varten hyvät puitteet! ^^