Kuten viime viikolla lupailin, nyt on vuorossa vuoristotietä. Toissa viikon perjantaina ajettiin San Bernardinon vuoristotie ja sunnuntaina Furka pass. Molemmat omalla tavallaan hienoja reittejä, mutta kyllä jälkimmäisenä mainittu oli kyllä ihan uskomaton. Useampi sitä kehunut kertoo ja povaa sitä yhdeksi maailman hienoimmista vuoristoteistä – ja sitä se kyllä oli! Komppaan kyllä ihan täysin.

San Bernardinon (kuvat yllä) vuoristotie sijaitsee Kaakkois-Sveitsissä ajoreitillä Münchenistä Luganoon. Sen korkein kohta on 2 067 m meren pinnasta. Meidän onneksi reitillä ei ollut tuona päivänä oikeastaan ketään muita. Saatiin ajella ihan rauhassa ja pysähdellä lähes minne sattui (ja mihin Lauri uskalsi). Ite kärsin useasti ja nopeasti inhottavasta (auto ja bussi-) matkapahoinvoinnista ja reitti oli mutkaista ja ajovauhti niin vaihtelevaan, että lähdettiin ajeleen alaspäin, aloin nukkuun samantien. Itellä matkapahoinvointi ilmenee fyysisen pahoinvoinnin lisäksi juuri uneliaisuutena. Nukuin kuulemma sit lähes koko alasmenomatkan :D. San Bernardinon vuoristotien pohjoispuolella on todella kapeitä teitä ja matkanteko voi olla paikoittain todella hidasta jos on paljon vastaantulevaa liikennettä. Talvisin San Bernardinon vuoristotie on suljettu.

Furka pass (kuvat yllä) vuoristotie eli valtatie 19 (H19) kulkee Keski-Sveitsissä. Se oli meidän matkan varrella Luganosta Zermattiin. Tie kulkee korkeimmillaan n. 2436 metrin korkeudessa merenpinnasta. Tien varrella on Rhonegletschjäätikkö, jonka sisällä pääsimme käymään vajaan 10€ hintaan. Aika ainutlaatuinen nähtävyys ja kun katsoo 10 vuotta taaksepäin otettuja kuvia, on surullista miten jäätikkö on sulanut ilmastonmuutoksen vuoksi. Eikä sitä hyvinkään todennäköisesti ole enää 10 vuoden päästä, jos tätä tahtia sulaa. Furka passin ajamiseen kuluu aikaa, meillä tais mennä reilu pari tuntia pysähdyksineen. Tien molemmin puolinen liikenne on toisinaan todella ruuhkaista, mutta onneksi tiet ovat suhteellisen leveitä eikä liikenne hidastu vastaantulijoiden takia. San Bernardinoon nähden levähdys- ja pysähdyspaikkoja oli huomattavasti enemmän. Me pysähdyttiinkin varmasti yli kymmenen kertaa matkan aikana. Talvisin tie on suljettu ja viime vuosina se aika on ollut loka-marraskuusta toukokuun loppuun.

Vuoristoteille kannattaa varautua lämpimällä vaatetuksella ja laitteella, jolla saa räpsittyä kuvia. Kerrospukeutumisesta on hyötyä, sillä tuulettomalla ja aurinkoisella paikalla saattaa hyvinkin olla parikymmentä astetta lämmintä ja tuulisella paikalla alle kymmenen lämmintä. Normaalien puhelimella tai kameralla otettavien kuvien lisäksi kannattaa ottaa videokuvaa, se on hyvä muisto ja havainnollistaa paremmin henkilöille, jotka ei oo sellaisella koskaan käyneet.

Edellisestä patikkaretkestä taisi olla aikaa se 18 vuotta. Edellisenä päivän Gornergrattin huipulta alaspäin kapuaminen sai etureidet helläksi ja nyt oli vuorossa takareisien ja pakaroiden tulikoe, kiipeäminen Charles Kuonen riippusillalle.

Riippusilta sijaitsee Sveitsin Randassa kävelymatkan päästä Täschin rautatie-asemalta. Toki Randassa parkkihallin vieressä (jossa meidän auto oli patikoinnin ajan) on myös oma asema. Auton sai parkkihalliin alle euron tuntihinnalla. Oletusaika riippusillalle kiipeämiseen oli 1 tunti 55 minuuttia, mikä kuulosti hurjalta – koska edessä oli reilu 600 metrin nousu vuoren rinnettä ylös. Meillä kesti 1 tunti 15 minuuttia kivuta riippusillalle, eikä nousu ollut hyväkuntoiselle paha. Huonokuntoisemmalla saattoi paita kastua sit hieman enemmän 😀 Itelle tuli kiva pikku hiki pintaan. Ilman pysähdyksiä olisin kiivennyt ylös helposti tunnissa. Riippusilta on 494 metriä pitkä, hieman huterahkon tuntuinen ja pelottavan korkealla oleva rautahäkkyrä. 

Osa kuvista johtaa todellakin harhaan korkeuden ja etäisyyksien suhteen. Ei ikinä uskoisi mutta riippusillan alla olevalle vuoren rinteelle on kohtisuoraan katsottuna 85 metriä matkaa. Niin ja Randan kaupunki on 1408 metriä merenpinnasta ja riippusilta 2017 metrin korkeudessa. Noustiin siis tarkalleen ottaen 609 metriä ylöspäin. Kokonaisuudessaan kävelyä kertyi noin 8.5 kilometriä.

Riippusillan molemmissa päissä oli levähdyspaikkoja ja bajamajat. Pohjoispuolella oli enemmän taukotilaa ja ihmisiä evästämässä ja lepäämässä. Alaspäin kapuaminen ei sit enää ollutkaan niin kivaa, koska jalat oli todella kipeät edellispäivän retkestä. Maasto oli myös todella paljon kivikkoisempaa ja vaikeakulkuisempaa. Kokonaisuudessaan meillä meni aikaa taukoineen kiivetä ylös ja kavuta alas 3,5 tuntia. Jokainen noustu metri ja se hiki oli kaiken nähdyn arvoinen!