Jonkun mittarin mukaan elämme etäsuhteessa, koska emme ole arken lainkaan yhdessä. Kotiosoite on yhteinen, mutta mieheni työntakia arki ei kulu yhdessä. En itse ajattele tämän olevan etäsuhde  – tiedä sitten vätttelenkö asian myöntämistä vai miksi en sitä etäsuhteeksi kutsu, mutta etäpäivä -nimitystä voin ihan huoletta käyttää. Se tuntuukin huomattavasti paremmalta ilmaukselta kuin etäsuhde.

Parisuhteen kermaa eli etäpäiviä ei olekaan päässyt maistamaan pitkään aikaan, ja ihan mieletön asia ettei sitä ole tarvinnut kokea ainakaan ihan näin pitkinä pätkinä. Yleensä etäpäiviä on maanantaiaamun ja perjantain alkuillan välissä olevat tunnit. Joskus harvoin etäpäivät venyvät edellisen viikon maanantaiaamusta seuraavan viikon perjantain alkuillan välisiin tunteihin. Muistelen kyllä että joskus opiskeluaikoina etäpäivät venyi kolmeenkin viikkoon, huh! Mutta näin pian nelisen vuotta myöhemmin palataan jälleen siihen karuun totuuteen kun etäpäivät venyvät sietämättömiksi ja nyt mennään jo ihan uusiin lukemiin.

Toivotin toissapäivänä tervetulleeksi 32 päivän parisuhdetestin. Tällä hetkellä noiden päivien aikana on tiedossa se fakta että ollaan yhdessä yksi 24 tunnin mittainen aika sekä kaksi 12 tunnin mittainen aika. Ymmärretysti sanottuna näemme toisiamme 48 tunnin ajan joihin sisältyy kolme yhdessä nukuttua yötä. Ei olla kertaakaan pian kuuden vuoden aikana oltu fyysisesti samassa paikassa näin minimaalisen naurettavan surullisen aneemista määrää. – Tästä on hymy ja ilo kaukana.

Kerroin joskus että toisen ikävöinti on muuttanut muotoaan vuosien aikana. Ollaan kasvettu viikkorytmiin jossa ollaan arki erillään ja jos tästä on poikettu, arki on tuntunut luksukselta. Toisinaan pidemmän yhdessä olo ajan, super onnistuneen viikonlopun tai tiedossa olevan pidempien etäpäivien takia on saattanut jo sunnuntai-iltana tai viimeistään maanantaiaamuna olla suu mutrulla ja (mulla) kyyneleet poskilla. –  Olisittepa vain nähneet naamani toissapäivänä kun tiemme erkani. Omaksi ikävään ei kuole, sen kanssa pystyy elään kun opettelee ja kertoohan se paljolti myös siitä että toinen on todella ikävöimisen arvoinen.

Seuraava kuukausi ei tule olemaa raskas, mutta ei helppokaan. Täytyy kyllä jo sanoa että innolla odotan kun alkaa hermoa kiristämään. Yritän olla saamatta naurettavia pikkuriitoja aikaiseksi. Yritän olla menettämättä malttiani ja räjäyttämättä oman mielenterveyte ihan palasiksi. Ja yritän sanoittaa mahdollista järkyttävää ikävän puuskaa ja näin hillitä poru kurkussa nukkumaan menoa. Mutta bring it on. Haaste on otettu vastaan!