Kympin tyttöys ja kuinka siitä oppisi pois

Kympin tytöistä on puhuttu paljon viime vuosina, lähinnä yleensä vertauksena siihen, miten pojat pärjäävät koulussa (luonnollisesti tämä on ollut tyttöjen vika). Viimein on myönnetty, että tytöiltä odotetaan enemmän koulumaailmassa ihan alusta asti: Heiltä odotetaan kurinalaisuutta ja suorittamista. Ja samaan aikaan nämä kympin tytöt eivät kuitenkaan pärjää työelämässä samalla tavalla kuin pojat. Tätä selitetään sillä, että miehet (ja pojat) hyppäävät herkemmin tuntemattomaan, kun taas naiset ovat pidättyväisempiä ja harkitsevat liikaa.

Tunnistan tämän itsessäni, täysin 100 prosenttisesti. Kuten aloitustekstissäni mainitsin, olen suorittajaluonne. Olen juuri tuollainen kympin tyttö, joka on tehnyt hurjasti töitä koulun ja työn suhteen, joskus jopa turhaa työtä. Tämä lieneekin johtanut siihen, että olin burnoutin partaalla. Koen myös hyvin usein huijarisyndroomaa, jossa siis pelkään sitä, että paljastuu etten osaakaan tehdä jotain. Tämä kaikki näin järjellä ajateltuna tuntuu hölmöltä, sillä työssäni ei koskaan ole ollut tilannetta, että saisin palautetta siitä, että jotain on jäänyt tekemättä tai tehty väärin. Olen toki mokannut työssäni, mutta koskaan kyse ei ole ollut osaamattomuudestani vaan huolimattomuudesta tai siitä maagisesta kiireestä.

Kympin tyttöys työelämässä on näkynyt siinä, että teen paljon asioita, joita ei minulta odoteta. Teen myös paljon näkymätöntä työtä, joka ei välttämättä olisi tarpeenkaan. Minut useimmissa työpaikoissa on tunnettu henkilönä, joka tietää joka asiasta jotakin, ja minulta kysytään paljon neuvoa. Eikä tämä oikeasti edes haittaa minua, sillä opastan mielelläni muita. Ihmisten parissa työskentely on minulle yksi suurimmista iloista, tuskin koskaan voisin tehdä työtä, jossa ei olisi yhtään ihmiskontaktia. Toisaalta ehkä helpotan huijarisyndroomaani sillä, että neuvon ihmisiä: Koen olevani tarpeellinen ja oikeasti osaavani asioita.

Viime aikoina olen kuunnellut paljon podcasteja työelämästä, johtamisesta ja rahasta. Kuuntelen mielelläni tarinoita menestyneistä henkilöistä, etenkin menestyneistä naisista, ja haaveilen samalla samanlaisesta itsevarmuudesta ja osaamisesta, miksen jopa samanlaisesta työhistoriasta. Viimeksi olen kuunnellut Maria Wasastjernan ja Essi Weserin Leadcastia, ja heti kolmannessa jaksossa heidän haastattelemansa Sanna Suvanto-Harsaae sanoi jotain, mikä kolahti:

Unohda ne arvosanat. Tai unohda se kiiltokuvakaveri joka on hyvä kaikessa. — Kaikki ne on, jotka on aiheuttanut eniten arpia mulle koko elämässäni –, niin ne on olleet kaikkein parasta, mitä mä oon oppinut elämässäni. Niitä arpia pitäisi melkein hakea.

Tämä hänen neuvonsa nuorelle itselleen olisi erinomainen neuvo kaikille meille muillekin. Ei se täydellisyys opeta meille mitään, vaan kaikki ne virheet, ne arvet. Vaikka koulutus on tärkeää, eivät ne arvosanat ole se tärkeä osuus vaan se, mitä sen opiskelun ohella tekee. Kontaktien luominen, kokemusten haaliminen ja muut tehtävät ovat tärkeämpiä kuin se, saatko tilastomatematiikan kurssista kympin vai seiskan (tai näin korkeakouluissa ehkä paremmin vitosen vai kakkosen). Itselle esimerkiksi matematiikka on usein se haastellisin osuus mistään työstä. Olen joutunut tekemään persoonallisuus- ja osaamistestin yhteen työpaikkaan haastatteluvaiheessa ja matematiikkaosio meni aivan penkin alle. Ei se kuitenkaan estänyt minua saamasta kyseistä työpaikkaa, enkä tehnyt virheitä asiakasta laskuttaessa tai budjettia laskiessa. Ei ne testit kerro kaikkea.

Myönnetään, nykyään osaan ottaa asiat rennommin. En panikoi opiskeluni kurssiarvosanoista, mutta kuitenkin joka kerta kolmosta huonompi numero masentaa ja ärsyttää (okei, myönnettäköön, että tällaisia kursseja on yksi tai kaksi). Edelleen haalin aivan liikaa kursseja lukukaudelle, mutta olen oppinut jättämään niitä tekemättä, jos jaksamiseni ei riitä tai kurssi ei kiinnostakaan. Suoritan itseäni kiinnostavat kurssit ja pyrin suoriutumaan niistä erinomaisesti. Opinnäytetyöni olisi koulun toiveiden mukaan jo tehty, mutta minun aikataulussani sitä ei ole edes aloitettu kuin ajatustasolla. Töissä teen omat työni ja autan työkavereita, mutta en ota paineita, jos jokin jää tekemättä. Pyrin tekemään päivässä vain 7,5 tuntia töitä jatkuvien ylitöiden sijaan. Ihan vain koska työni tulisi olla sellaista, että sen pystyy normaalin työajan puitteissa pystyä tekemään.

Kuinka moni muu opettelee pois kympin tyttöydestä?