Naiset joita ajattelen öisin – eli äänikirjakokemuksia osa 2
Lupasin tässä postauksessa, että tulen kertomaan, miten fiktiivisen kirjan kuuntelu sujuu verrattuna omaelämäkerralliseen. Ajattelin, että saisin luettua (kuunneltua) Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin -teoksen yhtä sujuvasti kuin Mercedes Bentson kirjan. Voi kuinka väärässä voikaan ihminen olla! Ensinnäkin, jostain syystä Adlibriksen kautta ladatussa kirjassa oli luvut tuplakappaleina, eli alkuun sain poistaa tuplakappaleet kirjastostani – mikä tarkoitti lähes 50 kappaleen poistoa. Toisekseen, koska en pystynyt kuuntelemaan koko kirjaa putkeen, saatoin unohtaa, missä menin ja toistin muutamia kappaleita. Suurimmaksi ongelmaksi koitui kuitenkin se, etten pitänyt tästä kirjasta. Mikään ei tee kirjan loppuun saamisesta hankalampaa kuin se, ettei siitä pidä.
Mitä perheetön nelikymppinen nainen voi elämällään tehdä? Lähteä kiihdyttävien yönaisten jäljissä Afrikan savanneille ja renessanssitaiteen Italiaan.
Mia Kankimäki istuu lentokoneessa matkalla Kilimanjarolle ja pelkää – mutta savannille on päästävä, sillä sinne meni myös rohkeudestaan kuulu Karen Blixen. Vihtiläisellä vintillä hän löytää 1800-luvun naistutkimusmatkailijat, matkustaa heidän kanssaan maailman ympäri, lähtee masennuksenparannusmatkalle Japaniin ja päätyy Firenzeen kirjoittamaan Uffizin naisista. Historian unohdetuilta lehdiltä löytyy inspiroivia poikkeusnaisia, seikkailijoita ja taiteilijoita, jotka seurasivat omaa intohimoaan aikansa odotuksista piittaamatta – ja heidän jalanjäljissään tuntee itsekin uskaltavansa uusille reiteille.
Mia Kankimäki. Kustantaja Otava.
Ajatustasolla kirjan idea on kiinnostava sekoitus faktaa ja fiktiota (tai kenties pseudofaktaa?), kirjailijan omia ajatuksia ja historian havinaa. Toteutus kuitenkin ontuu mielestäni suuresti, ja siksi tuntuikin niin ihmeelliseltä, kuinka paljon tätä kirjallisuuden fanien kesken hehkutetaan. Tosin en tiedä, olenko puolueellinen, sillä en välittänyt Kankimäen esikoisteoksestakaan.
Vaikka rakastankin pitkiä kirjoja, tuntui tämä vain jauhavalta jankuttamiselta. Matkailevien naisten osuus kesti ikuisuuksia, vaikka käytännössä kaikki naiset olivat samanlaisia: Etuoikeutettuja, valkoisia, hyvistä perheistä ja eksotiikan nälkäisiä. Olivatkohan kaikki vielä keski-ikäisiäkin? Heistä suurin osa piti Afrikkaa luvattuna ”maana”, jossa pääsisivät etsimään itseään. Tätä kaikkea korosti vielä se, että Kankimäen minähahmo tekee täsmälleen saman. Jossain kohtaa en tiennyt itkeäkö vai nauraako kaikelle eksotismille. Taiteilijanaiset olivat myös varsin homogeeninen ryhmä italialaisnaisia muutamalla poikkeuksella. Tässäkö siis kaikki mielikuvitus, kun yöaikaan ajatus voisi lentää? Noh, mainitaanhan siellä sivumennen Frida Kahlokin.
Oikeastaan tämä kirja vakuutti sen, etten lue enempään Kankimäen kirjoja, en edes yritä, ellei hän tee dramaattista muutosta kirjallisuudenlajiinsa. Minuun ei tee vaikutusta pinnallinen itsetutkiskelu, jota täydennetään historiallisilla naisilla.
Onko muita kirjojen ystäviä, jotka eivät välitä Kankimäen teoksista?