Onnistunut kosketus äänikirjoihin
Äänikirjat eivät ole minun juttuni. Ainakin tätä mieltä olen pitkään ollut, sillä olen yrittänyt kuunnella kirjoja sen suuremmin niistä pitämättä. Olen aikaisemmin saanut yhden (!) äänikirjan kuunneltua: Tuo teos oli Pride and Prejudice and Zombies ja sen kuuntelemisesta on muutama vuosi. Nyt kuitenkin ajattelin, että on aika kokeilla uudestaan (osittain siksi, että olen suosikkipodcastini kuunnellut läpi). Niinpä ostin itselleni kolme äänikirjaa: Linda-Maria Roinen Mercedes Bentso – Ei koira muttei mieskään, Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin ja Harriet Beecher Stowen Uncle Tom’s Cabin.
Aloitin Linda-Maria Roinen kirjasta, koska se on saanut hyvin erilaista palautetta. Tietyt ihmiset, jotka tituleeravat itseään oikean kirjallisuuden ystäviksi, ovat olleet sitä mieltä, että kirja on turhaa kuraa ja huomionhakua, eikä näin nuoresta ihmisestä tulisi edes vielä kirjoittaa kirjaa. Toisten mielestä Roine avaa hienosti sellaista elämää, josta Suomessa ei haluta puhua. Itselleni ei Roinen musiikki ole tuttua, sillä en ole suomiräpin ystäviä, ja hänen elämästään en tiennyt oikeastaan mitään. Satunnaisesti hänen nimeensä olen törmännyt ja nähnyt hänen tekemiään keskustelun aloituksia. Niinpä siis hyppäsin tällä kirjalla aivan tuntemattomaan.
Naisnäkökulmasta kerrottu tositarina Helsingin huumepiireistä ja musiikin pelastavasta voimasta. Kertomus siitä, miten yksikin välittävä ihminen voi pelastaa elämän. Kun helsinkiläinen Linda-Maria Roine on 16-vuotias, hän tapaa sattumalta juuri vankilasta vapautuneen narkomaanin ja alkaa seurustella tämän kanssa. Tyttö ajautuu huonoon seuraan. Hyvinvointivaltion syrjäkujilla Linda-Maria tutustuu ihmisiin, jotka ovat tippuneet kaikkien turvaverkkojen läpi. Naiset kärsivät jatkuvasta hyväksikäytöstä, vaientamisesta ja väkivallasta. Kun poikaystävä lähes tappaa Linda-Marian kamapäissään, tyttö saa repäistyä itsensä irti huumemaailmasta.
Venla Pystynen, Linda-Maria Roine. Kustantaja Johnny Kniga.
Kirja oli vaikuttava. En pystynyt kuuntelemaan kovin montaa lukua putkeen, sillä minun teki pahaa toisen puolesta. En olisi osannut oikeastaan edes kuvitella, millainen Roinen taustatarina on. Hän kuvaa tarkasti kokemaansa, mutta ei kuitenkaan liian graafisesti – äänikirjassa tuo liikagraafisuus olisi ollut jopa liian vastenmielistä. Romanikulttuuri on itselleni joissain määrin tuttua, mutta huumepiirit vieraita. Toisaalta huumepiirien kuvaus vastasi kuitenkin sitä, mitä olinkin olettanut: Ihmisiä, jotka eivät ole valinneet tietoisesti piirejään vaan ovat ajautuneet koko ajan huonompaan seuraan. Ihmisiä, jotka tekevät epätoivoisia tekoja saadakseen päivän annoksensa, jota ilman taas ei pysty toimimaan.
Teos selittää paljon Roinen musiikin tekstejä, joita on kirjan luvuissa. En ehkä ole joka asiasta hänen kanssaan samaa mieltä, mutta ymmärrän hänen kantansa nyt huomattavasti paremmin. Mielestäni on hienoa, että kulttuurien ongelmia avataan kulttuurin sisältä, tässä tapauksessa romanikulttuuria. Nimenomaan kulttuurien edustajien mielipiteitä ja puheita kannattaa kuunnella, ei kulttuurin ulkopuolisten näkemyksiä kulttuurista. Kaikkien kokemukset eivät toki ole samoja, joten tärkeää on kuunnella kaikkien kokemuksia. Itse uskon valinnanvapauteen ja yksilön vapauteen, joten haluan ja toivon, että kukaan ei joudu alistetuksi omassa kulttuurissaan. Ja juuri tätä Roinekin ajaa.
Koska, Roine lukee itse kirjansa äänikirjamuotoon, on kokemus huomattavasti vaikuttavampi kuin ulkopuolisen lukemana. Vielä kun tarina on tosi, tuntuu kuuntelevan enemmän dokumenttia kuin kirjaa, ja juuri ehkä siksi pidinkin kirjan kuuntelemisesta. Kenties siis kuuntelen muitakin elämäkertoja tulevaisuudessa.
En usko, että tulen koskaan kuuntelemaan esimerkiksi fantasiakirjoja tai vastaavia, sillä nautin maailmojen kuvittelusta ja tekstin edestakaisin lukemisesta. En usko pääseväni sisälle tietynlaisiin kirjoihin äänikirjamuodossa, mutta en aio lopettaa kuuntelua kuitenkaan. Seuraavaksi tartunkin Mia Kankimäen kirjaan ja kerron sitten, miten fiktiivinen toimii omassa päässäni kirjana.
