Anoppilaan kylään

Tämä on aihe josta on pakko kirjoittaa, vaikka en ole ihan varma kannattaako. Anoppi- ja appisuhteet kun ovat mutkikkaita, monisäikeisiä ja räjähdysherkkiä. Oma suhteeni omiin appivanhempiini on samanlainen. Kait niillä, jotka ovat meitä kaikista lähinnä, on parhaat keinot rakastaa, rohkaista, tukea ja loukata. Ei ole sattumaa, että teini-iässä pahimmat viholliset ovat omat vanhemmat, aikuisiällä mikään ei ole muuttunut. Ainoastaan omien vanhempien lisäksi saa käydä mielipide kamppailua appivanhempien kanssa, joko ääneen tai sisäisesti. Tietysti voi olla perheitä, joissa kaikki ovat samaa mieltä. Itse en kuitenkaan kuulu tähän kategoriaan, eikä Stönökään. Vaikka mielestäni luonteeni parhaita puolia on, että tulen kaikkien kanssa toimeen ja kykenen näkemään tilanteet monilta kannoilta ja ymmärtämään myös toisten näkemykset aiheista. Olemme kuitenkin Stönön kanssa tehneet elämässä ratkaisuja oman tuntemuksen perusteella, eikä kaikki ole mennyt yhteiskunnan normiston tai odotusten mukaisesti. Ja ainakin omat vanhempani ovat joutuneet käymään itsensä kanssa sisäistä kamppailua, ollako hiljaa vaiko kertoa oman kantansa.

Pakko siis hehkuttaa tilannettani, ollaan viikonloppuna menossa appivanhemmille kylään ja odotan appivanhempien luokse menemistä melkein yhtä lujaa kuin Stönö Vaikka me emme appivanhempieni kanssa ole samasta puusta veistettyjä. Enkä aina ymmärrä heidän toimiaan tai tapoja käyttäytyä. Mutta olen saanut kuitenkin kohteliaat, mukavat ja ystävälliset appivanhemmat. Minut on tilanteestamme huolimatta on otettu joka kerta lämpimästi vastaan ja koen olevani tervetullut. Olen saanut lahjan, lisää ihania ihmisiä lähipiiriini.

 

-Hönö

 

 

————————————————————————————————————————————

 

Kuten tässä on jo moneen kertaan tullut todettua, selvisimme joulun sukulaishässäköinnistä ja tuhansista ajokilometreissä hengissä. Tykkään autoilusta, mutta viime syksyn reilu-tuhat-kilometriä-viikossa tahdin luulisi karistaneen turhan intoilun istua autonrattiin. Tähän suhteutettuna joku voisi pitää meitä hulluina, kun päätimme vuoden ensimmäisenä viikonloppuna suunnata auton keulan taas kohti itärajaa ja lähteä käymään kylässä vanhempieni luona. Hönö oli vielä lomalla tämän viikon ja olin itse saanut järkättyä perjantain vapaaksi. Näin ollen pakkasimme kassit keskiviikkona ja Hönö kaivautui lämpimien peittojen alta torstaiaamuna (liian aikaisin lomalaiselle) avukseni kantamaan tavarat valmiiksi autoon. Tarkoitus oli lähteä heti työpäiväni jälkeen ajamaan kohti pohjoista. Palautin Hönön ja Lepakkokoiran (joka suostui pitkin hampain lähtemään jäätävään kylmyyteen aamupissalle) takaisin vällyjen väliin ja lähdin töihin.. tai yritin lähteä. Uskollinen Batmobile ei inahtanutkaan. Tai inahti ja valitti, mutta ei käynnistynyt. Ei auttanut muu kuin suunnata askeleensa ratikkapysäkille ja etsiä tiensä perille luottaen julkiseen liikenteeseen. Kun työmatkani Batmobilella kestää puoli tuntia, julkisilla siihen meni yli tunti. Näin olin reilun tunnin myöhässä, kun viimein leimasin itseni sisään. Päivän aikana pakkanen hieman laski ja herätti toiveeni, josko auto sittenkin käynnistyisi ja pääsisimme matkaan. Hönö kantoi jo kertaalleen pois tuomansa tavarat takaisin autoon ja starttasi. Ei vaikutusta. Meidän oli pakko myöntää tappio pakkaselle ja tyytyä pitkän viikonlopun viettoon kotioloissa (mikä ei loppujen lopuksi ole yhtään huonompi vaihtoehto, mutta tuntui tuolloin musertavalta).

Koska emme nyt lähteneetkään reissuun, päätin tehdä aamulla menettämäni tunnin iltapäivällä sisään. Tietenkin tähän päivään sopi vielä loistavasti se, että kotimatkan vaihtoehtoisista busseista edellinen lähti 15 minuuttia ennen työpäiväni päättymistä ja seuraava 20 minuuttia sen päättymisen jälkeen. Valittuani jälkimmäisen vaihtoehdon jouduin 20 minuutin odottelun päälle, odottelemaan vielä 15 minuuttia pakkasen vuoksi myöhässä olevaa vuoroa. Kirsikkana kakun päälle vaihtaessani kulkuneuvoa ratikka meni nenän edestä.

Näiden (ensimmäisen maailman) vastoinkäymisten jälkeen luonteelleni tyypillisesti minun olisi olettanut olevan illalla kotiin päästyäni täynnä kiukkua ja ärtymystä. Mutta tilanteen huomioon ottaen olin yllättävän hyvällä tuulella, en edes rähjännyt, kun yritimme Hönön kanssa 25 asteen pakkasessa irrottaa Batmobilesta akkua sisälle turvaan jäätymiseltä. (Toim. huom. ei irronnut, tarvitsemme työkalupakin päivitystä)

Ilta ei olisi voinut olla suloisempi. Söimme Hönön tekemää herkullista ruokaa ja löhöilimme sohvalla toistemme kainalossa katsellen maalaiskomediaa. Tämä aamu toivotti meille hyvää huomenta yhtä kylmänä kuin eilinen. Miten hyvä päivä aloittaa 3 päivän mehupaasto!

 

-Stönö