Fitness-ähky
Siinä missä Hesari kertoo suomen siirtymisestä fitness-aikaan, huomaan itse siirtyvän päinvastaiseen olotilaan. Koko trendi on aiheuttanut sen, että salille meno tuntuu vastenmieliseltä, vaikka salilla treenaaminen ja varsinkin käsilihasten kasvattaminen on ollut miestäni hauskaa. Vaikka olekin harrastanut kuntosalilla treenaamista ja kasvattanut lihaksia tavistyyliä kovemmin, tällä hetkellä joka tuutista tuleva fitness-puhe huomaamattaan saa minut anti-fitnessiksi. Ennen lehdissä kirjoiteltiin kuninkaallisista, tänä päivänä lehtien prinsessat ovat fitnessmalleja. Tavallisia suomalaisia, jotka ahkeralla työllä ovat saavuttaneet paikkansa julkisuudessa. Mikä voisi paremmin sopia suomalaisille työnteon ihailijoille. Fitneksessä on kysymys ahkerasta työstä, kieltäytymistä ja itsensä voittamisesta.
Kipu on välillä kyllä ihan nautinnollista, itsensä ylittämisestä saa hyvän olon ja liikkumalla erittyy endorfiiniä, joka tuottaa ihanan humalatilaa vastaavan olon. Ymmärrän, miksi toiset elää treenatakseen. Tämä teksti on kait enemmän tutkimusmatka sisälleni, miksi raivostun fitness hehkutuksesta. Johtuuko se siitä että itse koen sen tyylisen elämän kärsimyksenä? Vai olenko vain kyllästynyt? Vai inhoanko yleistesti ottaen trendejä? Silloin kun itse treenasin kuntosalilla, tuli tv:stä fitness-ohjelmien sijaan ruoka- ja sisustusohjelmia. Fitness oli vain muutamien ihmisten elämäntapa, itse asiassa kuntosalilla käyminenkään ei asumispakkakunnallani ollut mitenkään suosittua.
Tällä hetkellä fitness on mediaseksikästä, lehtien kansissa poseeraavat vähäpukeiset tiukkavartaloiset naiset täydessä tällingissä. Toiset haluaisivat olla niin kuin he ja toiset haluisivat heidät matkaansa. Netti on tulvillaan saman kaltaisia kuvia naisista timmeissä vartaloissa ja meikit päällä, joiden toiveissa olisi tulla kaikkien tuntemaksi fitnesstähdeksi. Oma mielikuvani fitneksestä on kaukana seksistä. Seksissä kun on kyse mielihyvästä, nautinnosta, pehmeästä ihosta, keinuvasta lantiosta, hyllyvistä rinnoista ja ennen kaikkea hetkessä elämisestä toisen ihmisen kanssa. Fitness taas pohjautuu tiukkaan kuriin, suunnitelmallisuuteen, kieltäytymiseen ja itsensä voittamiseen.
Tämän fitness-suosion aikakautena toivoisin lehtien otsikoiden olevan välillä – Fitness, itkua ja hammastenkiristelyä. Voisiko joku kirjoittaa hehkutuksen sijaan aiheesta, kuinka ikävää on kun kesken dieettikauden saat kymmenen kutsua juhliin, josta joko kieltäydyt tai menet omien eväiden kanssa paikalle tai siitä miltä tuntuu taas kieltäytyä ihanista ruuista. Tai siitä kun menkka-kränkässäsi makaat lattialla itkien, kun et saa syödä aiheeseen kuuluvaa suklaalevyä. Haluaisin kuulla siitä miltä tuntuu antaa pois vapaus tehdä mitä huvittaa, nauttia hetkestä, jota ei tarvitse etukäteen suunnitella treenien mukaan. Kait siitäkin tulee arkisen tylsää ja vuosista samanlaisia. Ainakin minä olen tylsistynyt kuuntelemaan samanlaisia treenaustarinoita. Mutta syy ärsyyntymiseeni on kuitenkin se, että hauskuus on treenaamispuheista kadonnut. Kuntoilusta on tullut vakavaa, enkä minä jaksa olla vakavissani.
-Hönö