Eksynyt elämään
Luin tänään vanhaa blogiani 10 vuoden takaa ja mietin mihin se ihminen katosi? Viimeinen merkintä ei tuntunut viimeiseltä, mutta enempää ei vain koskaan tullut. Ja nyt kymmenen vuotta myöhemmin päätin alkaa etsimään häntä. Olen jo pitkään tuntenut olevani eksyksissä. Arki toistaa samaa kaavaa päivästä toiseen eikä oravanpyörästä tunnu pääsevän pois. Herää aamulla, ruoki kissat, juo kahvia, mene töihin, hymyile ja palvele, käy kaupassa, näe kaveria, tule kotiin. Ota ilta. Käy nukkumaan yöllä ja herää aamulla. Toista sama uudelleen.
Olen itseasiassa pohtinut blogin perustamista jo pitkään. Kirjoittaminen on yksi asia, minkä olen vuosien saatossa kadottanut. Kirjoitan kyllä paljon edelleen, mutten tällä tavalla. Viime vuosikymmenellä kirjoittaminen oli tapa purkaa omia tuntemuksia ja ns. pitää pää kasassa. Nyt aivot tuntuvat käyvän ylikierroksilla, koska en enää kirjoita mitään. Kun tänään luin vanhaa blogiani, näin tekstissä itseni. Pidin sitä blogia melkein viisi vuotta ja sinne suolsin ajatuksia elämästä, maailmasta, tärkeistä tapahtumista.. otin kantaa mieltäni askarruttaviin asioihin ja kuten sanoin: pidin pään kasassa. Toki nuoruuden angsti puskee väkisinkin läpi paikkapaikoin, mutta se ei haittaa. Ei oikeasti. Se oli sitä aikaa.
Nyt kun tunnen niin vahvasti eksyneeni, päätin että nyt tilanteen on aika muuttua. Pieni pala kerrallaan paneudun siihen mitä joskus olin ja mitä olen nyt.. ja mitä haluan olla tulevaisuudessa. En halua olla enää eksyksissä.
Vielä en ole valmis kertomaan tästä blogista läheisilleni, sillä pelkään heidän vain nauravan. Olenhan ollut tällä tiellä aikaisemminkin; aloittamassa uutta blogia, joka sitten jää kertaluontoiseksi yritelmäksi. Mutta ei tällä kertaa. Tällä kertaa minulla on selkeä visio ja pidän blogin nimestä; Hopeapoppeli. Siinä on itua.
Mutta sinä ihminen, joka nyt juuri luit ensimmäisen blogitekstini kymmeneen vuoteen, kiitos siitä! Jos haluat mukaani selvittämään kuka minä olen niin todella tarvitsisin ääntäsi matkallasi. Jätä viesti äänimerkin jälkeen!