Vanha painokuva, jossa lapsi seisoo nojatuolissa. Jotenkin outo ja kummallinen, puoleensavetävä. Tämä pitää saada. Toisaalta kehys on vähän risa ja painokuva vain ohutta paperia. Ei maksa paljon, mutta mitä teen tällä? Hyllyt on jo täytetty oman lapsen kuvilla ja seinään ei viitsy lyödä naulaa tämän takia. Olkoon.

Kirppareiden kuriositeetit ovat aina vedonneet minuun. Vuosikymmenten aikana nurkkiin on tullut osteltua ties minkänäköistä koriste-esinettä ja tavoitevaatetta. Toisaalta myös oma kirppiskierrättäminen on ollut ahkeraa ja esim. ysärin aikana hankitusta rojusta on jo kutakuinkin tullut hankkiuduttua eroon. Ajan myötä olen ehtinyt pohtimaan lukemattomat kerrat mikä on hamstraamisen pointti, mitä haluan ja tarvitsen, ja koen koko ajan tulevani tiedostavammaksi harhaostosten suhteen. Silti roinan tutkiminen kiinnostaa ja kävisin kirppareilla paljon useammin jos ehtisin, eikä tavaran yletön kertyminen hirvittäisi. Tänään koin jonkinlaisen ahaa-elämyksen. Voinhan ottaa kuvan niistä tavaroista joita kirpparilla himoitsen. Ja kirjoittaa niistä blogiin. Tuumasta toimeen, räps ja räps.

Seuraava löytö, pieni kipsi-ikoni oli kasassa muiden pikkuikonien kanssa. Muissa kuvapinta oli perinteinen 2-ulotteinen painokuva, kipsi-ikonin reliefitekniikka oli joukossa jotenkin erityinen. Kaiken kruunasi ikonin kääntöpuolelta löytynyt teksti. Ikoni oli tuotu Rhodokselta lahjaksi äitylle vuonna 1987. Nyyh! Missähän äity nyt on? Esine alkoi tuntua jonkun toisen omaisuudelta. Alkaisinko joka kerta ikonin nähdessäni miettiä äityä? Minusta alkoi tuntua, että kodissani on jo ihan liiaksi tavaroita, joilla on tarina.

Myös nämä häkkiolennot osuivat silmääni. Kehykset muistuttivat ensimmäisen lapsiaiheen vastaavia, joten nämä olivat ehkä peräisin samasta taloudesta. Ei niin että olisin erityisesti näitä kuvia seinilleni himoinnut, mutta jotain herttaista kitschmäistä vetoavuutta näissä on.

Kyseinen kirpputori on itseasiassa kierrätyskeskus ja yksi seikka jolla huomioni saa helposti on esineiden sijoittelu kategorioittain. Isolta astiapöydältä löytyi kohta, johon oli kerätty mitä hörhömäisimpiä, omasta 1980-luvun lapsuudestani muistuttavia vauva-aiheisia posliiniesineitä.  En tiedä antoiko joku näitä oikeasti lahjaksi uudelle vauvalle vai mikä näiden funktio on ollut. Jokin näissä(kin) nyt vetosi, eikä se voi olla nostalgia, en minäkään kaikkea lapsuudestani kaipaa. Silti sekuntien ajan kelasin päässäni kokoelmaa, joka koostuisi posliinitöppösistä ja jota voisi kartuttaa lähes jokaisella kirpparikäynnillä tästä ikuisuuteen. Joo. Ei.

Viimeisimpänä ja vähäisimpänä löytönä, tai sanotaanko fiilistelyn kohteena oli koristeellinen savilautanen. Jotain kotoisaa ja pullantuoksuista tässä on. Katseeni lasittui, mutta vain hetkeksi kun visioin kuinka asettelisin lautasen keittiön pöydälle ja sommittelisin siihen juuri oikean määrän vastaleivottuja pipareita, jotta saisin oikein nätin kuvan sosiaaliseen mediaan. No en tiedä. Havahduin tuntemukseen, ettei se taidakaan olla kuvajainen minun elämästäni ja jatkoin kohti kassaa.

Joku voisi nyt luulla, että kävelin nyrpeänä tai valaistuneena kotiin ilman yhtäkään ostosta. Ehei, mukaan lähti mm. kasa (tarpeellisia) kakkuvuokia ja pari soppalautasta, sekä yhdet vara-aurinkolasit, koska joka vuosi kadotan/ rikon/ tärvelen yhdet (paitsi tänä vuonna, olisiko koronalla osuutta asiaan…). Onnistuin myös ostamaan yhden tarpeettoman asian! Nimittäin vanhan, pienikokoisen öljyvärimaalauksen jonka signeerauksesta ja vuosiluvusta ei oikein saa selvää. Päätin, ettei ole väliä vaikka taiteilija ei olisi kuuluisa, eikä arvo nousisi tulevaisuudessa. Minusta taulu oli hieno ja jollain tapaa taidokaskin. Jätän kuvan kuitenkin pois koska se ei kuulu tämän kertaiseen teemaan. Ehkä uusi teksti jossa taulun mysteerejä ihmetellään seuraa jossain vaiheessa.

Kaunista syksyä!