Kaksi päivää kulunut sumuisessa väsymyksessä, haastoin kaverin kävelemään kilpaa, kun meillä sattuu olemaan samassa aktiivisuusrannekepalvelussa tunnus ja sen sisällä on mahdollista haastaa toisia. Voi olla, että olen liikkunut hieman yli oman jaksamiseni, kun olotila ollut pari päivää jo väsynyt ja haluaisin vaan torkkua ihan koko ajan. Aamulla oli hankala olo ja kiukuttelin väsymystäni, kaikki ärsytti ja harmitti. Päivän myötä se kyllä sitten meni pois ja koomasin suurimman osan päivästä sohvalla tuijottaen YouTubea.

Yleensä yliväsymys aiheuttaa ahdistumista ja masentaa mielialaa, mutta nyt se tuntuu vain epämääräiseltä kivuttomalta jomotukselta ja tyhjältä, tunteettomalta olotilalta. Halusin mennä aikaisemmin nukkumaan,mutta en taas liian aikaisin. Pahin väsymys katosi tässä välillä jonnekin, nyt on enää tylsän zombiemainen olotila.

Illasta pelasin parin kaverin kanssa Red Dead Onlinea, kunnes heille tuli muuta menoa. Samassa hötäkässä myös anoppi soitti, kun ei saanut puolisoani kiinni, että puolisoni pappa on kuollut viime yönä. Puoliso oli nukkumassa ja herättyään otti kyllä asian aika lunkisti, että kuulemma olikin odotettavissa.

Koska peliseuraa ei sitten loppuillalle ollutkaan, tutkailin hetken äänikirjatarjontaa ja mietin, että minkälaiseen tekstiin jaksaisin sitoutua tälle iltaa. Aloitin kevyesti 3h kirjalla ”How to talk to anyone”, joka kuului johonkin 30 päivän kirjahaasteeseen, vai oliko peräti jokin self-improvement haaste. En muista!

Siitä ei jäänyt oikein mitään järkevää käteen, se oli enemmän lista erilaisista tekniikoista, joilla parantaa omaa tapaansa kommunikoida. Ei ehkä ihan hirveästi mitään, mitä en olisi tiennyt jo ennestään. En tiedä mitä siltä oikeastaan edes odotin, jotakin taikasanaa, jolla vähentää sosiaalista ahdistusta? Mieliala on parantunut nykyisen lääkityksen myötä, mutta ahdistuneisuus on lisääntynyt, tai lähinnä se jo entuudestaan ollut sosiaalisissa tilanteissa oleva. Korkeampi annostus auttoi siihen, mutta vatsa ei kestänyt sitä, joten piti palata nykyiseen, joka lähinnä tasoittaa mielialaa, eikä sitäkään ehkä niin kovin hyvin. Itsetuhoiset ajatukset tosin pysyvät poissa, joten kai se jonkin tason voitto on.

Edellä mainittu opus tosiaan kesti hieman yli 3h, joten aloitin kauan virtuaalisessa kirjahyllyssä pyörineen ”Äitihaavan”. Olen jo todella pitkään halunnut lukea sen, mutta en ole saannut aikaiseksi. Sillä oli kestoa 5h ja siitä olen ’ahminut’ jo ensimmäiset 3h, eli jonkin verran ylitse puolivälin.

Olen kipuillut viime aikoina omaa äitisuhdettani todella paljon. Sain ADHD diagnoosin vuosi sitten, ja tutkimusten aikana heijastui jotenkin paljon asioita lapsuudesta, ja yhtäkkiä sisäistin, että koulukiusaamista suurempi trauma onkin ollut kotiolot. Lapsuuteni oli suhteellisen normaali, enkä varsinaisesti ole ikinä kokenut fyysistä tai psyykkistä väkivallan uhkaa kotona, mutta enemmän ehkä (tahatonta) välinpitämättömyyttä, emotionaalisesti tavoittamattomissa olevat vanhemmat, avoimesti eriarvoisuutta osoittaneet isä ja veli. Kotona oli usein hankala ilmapiiri, vanhemmat eivät jatkuvasti tapelleet, mutta asuivat eri päässä taloa, omissa huoneissaan ja pääasiassa eivät huomioineet toisiaan. Äidistäni etenkin on jäänyt mielikuva, miten räjähdysherkkä hän oli ja koskaan ei voinut tietää millä tuulella hän oli. Tunnistan kuitenkin minulla olevan ristiriitainen kiintymyssuhde, mikä selittää paljon nykyhetkessä olevia ongelmia.

ADHD diagnoosin jälkeen etenkin oli hankala aika, sillä olin niin täynnä katkeruutta ja vihaa, että harkitsin hetken aikaa, että katkaisisin vain välit vanhempiini. Se tietynlainen välinpitämättömyys tai väheksyminen jatkuu edelleenkin, voin todella huonosti 2020 ja äitini oli vain sitä mieltä, että ei minulla voi mitään diabetesta olla. Oli kuitenkin. Joskus kymmenen vuotta sitten mietin, voisiko minulla olla ADHD ja yritin keskustella äitini kanssa, ja hän vain totesi, ettei minulla mitään ole, olen ihan normaali hänen mielestään. Sama toistui kun tuota ADHD-asiaa alettiin selvittelemään ja äiti oli silloinkin sitä mieltä, että kaikki me olemme vähän ADHD ja kirjolla…

Hän pelkää, että siskoni kuolee, mutta se ei häntä liikuta, että minulla on useammassa sisäelimessä vikaa, eivätkä ne toimi ilman lääkityksiä ja lääkitystenkään kanssa tilanne ei ole kohentunut.

En haluaisi häntä demonisoida kaikesta (nepsylapsen kanssa tuskin on ollut helppoa, mutta eikö sitten kuitenkin olisi ollut helpompi hakea apua ja tukea, miksen minä ansainnut edes sitä?), mutta toisaalta mietin kyllä jatkuvasti sitäkin, että ansaitsen ehdottomasti paljon parempaa ja olisin ansainnut jo lapsena. Meidän yhteydenpito nykyään on lähinnä sitä, että hän pyytää rahaa ja siinä kaikki. Enkä ole jaksanut kovin paljon itsekään enää viime kevään jälkeen nähdä vaivaa yhteydenpitoon.

Tarvitsen tämän eron, jotta voin itse kuntoutua ja parantua. Ehkä arvioin tilanteen sitten uudelleen, koska juuri nyt se ei maksa vaivaa pitää äitisuhde juuri tässä, riittävän etäällä.

Mutta suosittelen Äitihaavaa, jos omaat haasteita äitisuhteessa tai muuten kipuilet asian kanssa. Ymmärrät, että se ei ole sinun syysi, eikä se ole äitisi syy, etkä ole vastuussa hänen tunteistaan. Näin lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna. Ehkä kirjoitan tästä vähän syvällisemmän katsauksen, kunhan kuuntelen kirjan loppuun.