Minulla ei ole alkoholiongelmaa. Kai. Mutta juon itseni humalaan viikonloppuisin. Sen lisäksi tissuttelen usein arkenakin. Humalasta on tullut minulle vuosien saatossa suojakuori, mukanakulkeva kotilo, jonka suojista rohkenen jutella vieraille ja puolitutuille. Se on rituaali, jolla katkaisen viikonloppuna työstressin, otan omaa lomaa. Yhtälailla krapula tarjoaa suojapaikan: se antaa luvan maata koko sunnuntain sohvanpohjalla sarjoja katsellen ja on hyvä tekosyy mässäillä aamiaiseksi pitsaa.

Pari päivää sitten, huhtikuun 2016 alussa, sain reseptin aknelääkkeeseen, joka voi aiheuttaa maksavaurioita. Lääkäri ohjeisti, että puoli vuotta kestävän kuurin aikana saan juoda korkeintaan kaksi annosta alkoholia viikossa. Tajusin, etten ole koskaan, sitten seitsemännen luokan jälkeen, ollut juomatta itseäni humalaan niin pitkää aikaa. Se on minulle ihan normaalia, mutta onko se oikeasti normaalia? 

Otan rajoitteen vastaan positiivisena haasteena. Tämä ei ole vedonlyönti. Tämä on itselleni asettamani ihmiskoe: millaista on elää ilman känniä ja krapulaa? Tulenko kärsimään tylsyydestä, jäänkö ulkopuoliseksi? Kestänkö enää katsella juopuneita kavereitani? Haavekuvissani tulen käyttämään vapautuneen ajan tuotteliaasti; kirjoittamalla, lukemalla, urheilemalla sekä elokuvissa ja teatterissa käymällä.

Perustan tämän blogin, koska haluan jakaa muiden kanssa kokemukseni alkoholittomuudesta. Uskon, että on monia, joilla on samantyyppinen suhde alkoholiin kuin minulla: mutkaton ja kotoisa, välillä villi ja joskus vaikeuksiin johtava. Älkää käsittäkö väärin: alkoholi on ollut minulle hyvä. Sen ansiosta olen saanut ystäviä ja rakastajia. Olen parhaimmillani humalassa; itsevarma, hauska ja sanavalmis. Olen uskaltanut ottaa riskejä hyvässä ja pahassa. Olen oppinut itsestäni humalan kautta. Nähnyt millainen olen raaimmillani, pahimmillani ja parhaimmillani. Kun tulen humalaan, tunnen kuin olisin tullut kotiin.

Nyt on tullut aika luopua ainakin kuudeksi kuukaudeksi alkoholin rytmittämästä ja voitelemasta elämästä. Jännittää.