Adieu, goodbye, hyvästi

Vuosi lähestyy loppuaan.

Viime viikolla näin hänet ehkä viimeistä kertaa. Kuten arvata saattaa, meidän tapaaminen ei mennyt ihan niin kuin olin etukäteen toivonut. Hän oli vielä neutraalimpi kuin olin edes osannut ajatella. Mielestäni se on aika selkeä merkki siitä, että tunteeni ovat yksipuolisia. Jos hän ei edes tällaisella hetkellä näytä tunteitaan, ei niitä varmastikaan ole.

Hän ei toisaalta ollut ajatellut, että olisin varsinaisesti mihinkään lähdössä. Tietyllä tavalla en olekaan, mutta emme silti jatkossa näe toisiamme. Se ei ehkä hänelle ollut ihan niin selvää kuin itselleni. En silti enää jaksa uskoa, että hänellä voisi olla mitään tunteita mua kohtaan.

Mutta ei se mitään. Hyvää oli se, että sain sanottua suurimman osan niistä asioista, jotka halusin sanoa. Uskalsin jopa kertoa keskustelun lopuksi, että muistan edelleen sen yhden hetken, joka meillä oli alkuvuodesta. (En nyt jaksa avata tätä sen enempää, sillä se olisi aivan oma tarinansa.) Olen iloinen siitä. Kun näin hänet, ajattelin, etten sanoisi mitään koko asiasta. Miksi ihmeessä sanoisin, kun hän vaikuttaa niin neutraalilta? Lopulta päätin kuitenkin sanoa, jottei jäisi mikään vaivaamaan – toista tilaisuutta kun ei luultavasti olisi tullut.

En tiedä, ymmärsikö hän, mitä tarkoitin sillä kommentilla. Ehkä ei. Jätin sen ihan tarkoituksella aika yleiselle tasolle. Se olisi ollut ehkä vähän too much, jos olisin alkanut siinä esimerkiksi kuvailla, millaisena muistan sen hetken. Hän ei vaikuttanut kovin vastaanottavaiselta.

Mietin silti jälkikäteen, olisiko pitänyt sanoa jotain toisin tai enemmän… Ihan turhaan murehdin sitä, ei sillä olisi ollut mitään merkitystä. Jos hän ei ymmärtänyt, se on täysin fine. Ei hänen siinä tapauksessa olisi edes tarvinnut ymmärtää. Mutta mikäli hän koki sen hetken samoin kuin minä, kyllä hän varmasti (sisimmässään) ymmärsi mitä tarkoitin, vaikka en sanonutkaan sitä suoraan. Tai jos asia jäi häntä vaivaamaan, niin aina voi laittaa viestiä ja kysyä. En usko, että niin tulee koskaan tapahtumaan, mutta on se kuitenkin mahdollista.

Olosuhteet huomioon ottaen tilanne ei oikeastaan olisi voinut mennä sen paremmin. Sain sanottua asian ilman, että ainakaan omasta mielestäni olisin erityisemmin nolannut itseäni. Ehkä hän vähän vaivaantui siitä kommentista, mutta tuskin kovin pahasti. Halusin tehdä sen niin, ettei hän koe oloaan epämukavaksi tai ajattele, että hänen pitäisi siihen välttämättä vastata. Sanoin sen ihan tietoisesti ikään kuin ohimennen, siinä vaiheessa, kun jo pakkasin laukkuani. Tarkoitus oli vain todeta se asia – etten ole unohtanut, vaikka siitä onkin jo melkein vuosi. Se oli tärkeintä. Ei se, miten hän siihen reagoi.

Tässä vielä se, mitä en voinut hänelle sanoa lukuun ottamatta ensimmäistä lausetta:

Muistan sen hetken… Katsoit mua eri tavalla kuin kukaan muu koskaan aikaisemmin. Ihan niin kuin olisit nähnyt suoraan mun sisimpään, johonkin sieluun asti. Tiedän, ettei sellainen ole mitenkään mahdollista, mutta siltä se vaan tuntui. Ensimmäistä – ja samalla kai viimeistä – kertaa sain nähdä susta sen herkän ja haavoittuvaisen puolen, jonka olit aiemmin pitänyt salassa. Se oli ihanaa.

Siinä hetkessä rakastuin suhun. Halusin sua. Niin paljon, ettei siinä ollut mitään järkeä.

– –

Se siitä asiasta. Onneksi ei tarvitse nähdä enää, pääsen vihdoin eteenpäin elämässä. Hitaasti mutta varmasti.

En ehkä saa sitä, mitä haluan, mutta saan sen, mitä tarvitsen.

Kiitos kaikesta ja hyvästi ❤