Timanttinen tiimipelaaja
Etsimme timanttiseen tiimiimme ulospäinsuuntautunutta joukkuepelaajaa ja myynninnälkäistä uratykkiä!
Ugh. Tiedättehän ne työpaikkailmoitukset, joissa luetellaan toinen toistaan kuluneempia kliseitä. Niitä tulee päivittäin vastaan, kun etsii aktiivisesti töitä eri työnhakukanavista. Kaipa nuo sanavalinnat vetoavat joihinkin työnhakijoihin, mutta eivät kyllä minuun…
Joskus tuntuu, että kaikkiin töihin vaaditaan tai vähintäänkin toivotaan pitkää kokemusta alalta, vahvaa osaamista asioista x ja y, oikeanlaista koulutustaustaa sekä tietysti ekstroverttia, yltiösosiaalista luonnetta. Jopa harjoittelupaikkoihin ja kaikenlaisiin lyhyisiin määräaikaisuuksiin pitäisi lähettää jotain superhakemuksia erottuakseen joukosta. Sen sijaan monet yritykset eivät edes jaksa vaivautua ilmoittamaan hakijalle, ettei tämä tullut valituksi. Tai luvataan olla yhteyksissä tiettynä aikana, mutta mitään ei kuulu.Vähemmästäkin rasahtaa rusinat.
Kuulostipa katkeralta tilitykseltä. Se ei ollut tarkoitukseni, vaan halusin vain purkaa turhautumistani. Ymmärrän kyllä, että kokemusta ja osaamista arvostetaan. Hakijoita on niin paljon, että työnantajilla on varaa valita parhaat päältä, ja tottakai ne myös tekevät niin. Ongelma on vain siinä, että kokemusta ei voi saada, jos ei pääse edes siihen ensimmäiseen oman alan harjoittelu- tai työpaikkaan. Itse olen sikäli onnekas, että pääsin hyvään harjoittelupaikkaan opintojen aikana. Moni loistava hakija jäi rannalle.
Pelkkä harjoittelupaikka ei kuitenkaan vielä riitä, jos sieltä ei ole mahdollista saada jatkoa. Arvokasta kokemustahan se toki on. Olisi pitänyt tehdä opintojen aikana monta asiaa toisin: valita sivuaineet tarkemmin, verkostoitua enemmän, mennä mukaan johonkin opiskelijajärjestöön, hakea hullun lailla niitä oman alan töitä ja saada jalkaa oven väliin. Ja ennen kaikkea olisi kannattanut opiskella pääaineena alaa joka työllistää. Nyt tässä vaiheessa on vähän myöhäistä itkeä.
Pyrin kuitenkin ajattelemaan positiivisesti. Onhan tässä edes se yksi harjoittelupaikka takana, sinne on edelleen verkostoja ja olen saanutkin sieltä satunnaisia freelance-hommia. Olen tehnyt sen verran paljon työhakemuksia ja hionut CV:tä, että ne ovat varmaankin kunnossa. Katselen laajasti myös muita kuin ”oman alan” työpaikkoja. Voisin tehdä joitakin lisäopintoja. Aloitan pian myös vapaaehtoistyön, tosin ihan muista syistä, mutta voihan siitäkin olla apua työnhaussa.
Kilpailu on kovaa, enkä ihmettele ollenkaan, että moni siitä uupuu ja masentuu. Moni varmaan ajattelee, että itsessä on vikaa, kun ei saa töitä. Vika ei kuitenkaan ole loppujen lopuksi yksilössä vaan yhteiskunnassa: työpaikkoja ei yksinkertaisesti riitä kaikille.
Yksilö voi toki vaikuttaa omaan työllistymiseensä esimerkiksi valitsemalla mahdollisimman hyvin työllistävän alan, kuten hoitoalan. Totuus on kuitenkin se, että kaikki eivät sovi sinne hoitoalalle. Moni ei halua hoitajaksi, koska työstä ei saa tarpeeksi palkkaa suhteessa siihen, kuinka raskasta työ on niin henkisesti kuin fyysisestikin. Nuorena ja naiivina sitä myös helposti ajattelee, että kyllä sitä aina jotain työtä löytyy valmistumisen jälkeen alalta kuin alalta. Miksi esimerkiksi humanisteja koulutettaisiin niin paljon, jos töitä ei ole? Valitettavasti se ei mene ihan niin kuin ajattelisi. Yliopistot ovat irrallaan työelämästä. Niiden tehtävänä on edistää tiedettä, ei niinkään kouluttaa ihmisiä ammattiin. Ketään ei siellä tunnu kiinnostavan, saatko töitä vai et. Professorit ovat tehneet ehkä koko uransa yliopistolla, joten heillä ei ole käsitystä sen ulkopuolisesta työmaailmasta. Työelämäopinnot ovat myös surkeita, eikä monilla aloilla ole edes pakollista harjoittelua. Ainakin tässä asiassa olisi siis yliopistoilla parantamisen varaa.
Tällaista pohdintaa tällä kertaa. Taaskaan en kirjoittanut kaikesta siitä, mitä alun perin oli mielessäni. Ehkä sitten myöhemmin kirjoitan siitäkin.