Sosiaalinen ahdistus

Sain työhaastattelukutsun.

En tiedä, miten suhtautua. Ääni sisälläni huutaa samaan aikaan ”jee, hyvä minä!” ja ”apua, en pysty siihen!” Koen innostusta ja iloa, ahdistusta ja pakokauhua. Ristiriitaisia tunteita.

Olen kyllä ollut useissakin haastatteluissa viime aikoina, mutta silti aina jännittää kauheasti. Mikä siinä jännittää? Ehkä se, jos olen antanut hakemuksessa itsestäni aivan erilaisen kuvan kuin mitä olen oikeasti. En olekaan se reipas, ulospäinsuuntautunut ja puhelias tyyppi, joka hakemuksestani välittyy, vaan olenkin varautunut, hiljainen ja ujo.

Vai olenko? Viimeisimmissä haastatteluissa olen itse asiassa puhunut aika paljon, välillä liikaakin. Jännitykseni vuoksi olen myös ollut koko ajan reipas ja skarppi. Miksi sitten etukäteen jo pelkään, että haastattelija pettyy minuun? Ja mitä sitten, vaikka pettyisikin?

Onko kuitenkin niin, että pelkään enemmän itse pettyväni itseeni?

Sitähän se varmaan on. Pelkään epäonnistumista ja siitä aiheutuvia itsesyytöksiä. En osaa haastatteluissa vastata järkevästi kysymyksiin, joihin en ole etukäteen osannut varautua. Pahinta on se, jos haastattelija vaihtaa yhtäkkiä kielen englantiin. Menen aivan lukkoon, en saa sanotuksi mitään tai sitten sanon jotain aivan outoa. Osaan kyllä englantia, mutta tuollaisessa tilanteessa unohdan helposti oikeat sanat enkä osaa keksiä kiertoilmaisuja. Häpeän myös ääntämistäni.

Olin jo kirjoittamassa tähän, että suurin kompastuskiveni on juurikin tuo englannin puhuminen. Joo, se onkin sellainen asia, jota täytyy harjoitella. Mutta kuten kirjoitin ylempänä, OSAAN kyllä englantia. Olen opiskellut sitä koulussa ala-asteelta lähtien, olen ymmärtänyt oppimaani ja saanut hyviä arvosanoja. Yliopistossa olen lukenut englanninkielisiä tenttikirjoja, kirjoittanut englanniksi esseitä ja suoriutunut hyvin tenteistä. Olen jopa ollut vaihto-opiskelemassa ulkomailla, jossa olen puhunut englantia päivittäin. OSAAN siis sitä.

Suurin ongelma onkin omassa ajatusmaailmassani. Ajattelen jo etukäteen, että en osaa, en uskalla, epäonnistun varmasti, muut pettyvät minuun, petyn itseeni… Olin keväällä sosiaalisten tilanteiden pelon nettiterapiassa, ja siellä opin tunnistamaan omia haitallisia ajatusmalleja. Vielä en ole kuitenkaan oppinut muuttamaan niitä. En tiedä, voiko niitä varsinaisesti edes muuttaa, sen verran automaattisia ne tuntuvat olevan. Ehkä ne pitääkin vain tunnistaa ja hyväksyä – ajatella, että ne ovat vain omia vääristyneitä ajatuksiani, ei sen kummempaa. Ne eivät ole totuuksia, vaan omia tulkintojani asioista. Ne eivät estä minua tekemästä asioita.

Tämän kirjoittaminen helpotti vähän jännitystä ja ahdistusta. Toivon, että pian alkavasta ryhmäpsykoterapiasta ja jännittäjäryhmästä olisi myös apua näiden asioiden käsittelyssä.