Ero

Tämä on se ikävä postaus, joka kuitenkin jossain vaiheessa täytyy tehdä.

Selkeästi tähän aiheeseen liittyy tunteita, joita en haluaisi kohdata. Ahdistaa…

Erosin tammikuussa kahdeksan vuoden parisuhteesta. Jouduin jättämään elämäni miehen. En olisi missään nimessä halunnut satuttaa häntä.

Tiedän, että se oli oikea päätös. Olisin vain niin kovasti halunnut, että se olisi ollut YHTEINEN päätös. Silloin kaikki ei olisi ollut näin vaikeaa. Olisin voinut elää ilman jossittelua ja syyllisyyden tunnetta. Mutta kai se tietynlainen syyllisyys vaan kuuluu tähän jättäjän taakkaan. Siis siitä huolimatta, että totta kai mulla oli oikeus erota. Se oli mun valinta.

Suhde oli päällisin puolin hyvä. Turvallinen, tasainen suhde, jossa ei juuri koskaan riidelty. Joidenkin ulkopuolisten silmissä olimme ehkä jopa unelmapari. Eksäni oli (ja on varmasti edelleen) kiltti, huomaavainen, rehellinen ja luotettava mies. En muista, että hän olisi kertaakaan satuttanut mua missään asiassa. Meillä oli yhteisiä puheenaiheita ja kiinnostuksen kohteita. Meillä oli myös samankaltainen huumorintaju.

Kuulostaa tosi hyvältä. Miksi ihmeessä sitten erosimme?

Ehkä painavin syy oli erilaiset tulevaisuuden haaveet. On ihan selvää, että jos ajatukset tulevaisuudesta eivät kohtaa, ei ole järkeä jatkaa yhdessä. Erityisesti silloin, jos toinen haluaa lapsia ja toinen ei.

Hän siis olisi halunnut lapsia. Hän oli aina tiennyt asian ja se kävi ilmi jo suhteen alkuvaiheessa. Itse en tuolloin vielä varsinaisesti tiennyt. Ehkä sisimmässäni oli kuitenkin sellainen tunne, että en välttämättä tule koskaan haluamaan lapsia. Ajattelin kuitenkin olevani turhan nuori tekemään sellaista päätöstä. Mieskään ei painostanut asiassa vaan sanoi, että voin rauhassa miettiä muutaman vuoden. Hänellä ei ollut kiirettä.

Muutaman vuoden kuluttua tuo lapsiasia tuli taas puheeksi. Ajatukseni eivät olleet muuttuneet. Olin kuitenkin vuosien varrella ehtinyt kiintyä eksääni aika pahasti… Järki sanoi, että varmaan pitäisi erota, mutta se pelotti tosi paljon. En osannut kuvitella elämää ilman tuota miestä, jota rakastin. Toisaalta olin ehkä tietyllä tavalla vähän läheisriippuvainenkin – kai pelkäsin, että elämä sinkkuna olisi yksinäistä ja merkityksetöntä.

Myös muut tulevaisuudensuunnitelmat olivat meillä vähän erilaisia, mutta ne olisi vielä ehkä voinut sovittaa yhteen. Lapsiasiassa ei kuitenkaan voinut tehdä kompromissia. Vuosien ajan yritin vähän väkisin muuttaa omaa ajatusmaailmaani. Yritin ajatella, että ehkä jossain vaiheessa mullekin tulee se kuuluisa vauvakuume tai sitten jotenkin ”kypsyn” ajatukseen äitiydestä. Yritin myös ajatella, että jos joskus saan lapsen, viimeistään siinä vaiheessa uskon tehneeni oikean ratkaisun. Onhan monelle käynyt niin, ettei ole alun perin halunnut lapsia, ja sitten kun jostain syystä lapsi onkin siunaantunut, se onkin osoittautunut elämän parhaaksi asiaksi. Ja toki näin myös hyviä puolia äitiydessä. Edelleen ajattelen, että varmasti siinä on paljon hyvääkin.

Silti ahdisti. Sana ”äiti” ei vain jotenkin mahtunut omaan identiteettiini. Koin, että pettäisin itseni jollain tavalla, jos tekisin lapsen. Niin hassulta kuin se kuulostaakin.

En vaan mitenkään voinut ottaa riskiä ja hypätä tuntemattomaan. Mielestäni lasta ei kannata tehdä, jos ei ole täysin varma (tai edes 90-prosenttisen varma) asiasta. Eihän se olisi oikein kenenkään kannalta. Oikeasti se olisi voinut olla jopa elämäni huonoin päätös tehdä lapsi ja luottaa sokeasti siihen, että kyllä asiat järjestyvät. Ehkä olisinkin katunut asiaa syvästi ja ajatellut tehneeni pahan virheen, jota ei voi korjata. Tällaisiakin tarinoita olen kuullut.

Näiden ristiriitaisten tunteiden takia lopullista eropäätöstä oli erityisen vaikea tehdä. Sisimmässäni kuitenkin tiesin, etten voi jäädä. Asiaa hankaloitti se, että suhteen loppuvaiheessa eksäni ”muutti mielensä”. Yhtäkkiä hän ei enää ollutkaan niin ehdoton asian suhteen. En kuitenkaan jaksa uskoa, että hän olisi todella muuttanut mieltään, kun aiemmin oli niin varma asiasta. Minusta oli reilua päästää hänet menemään. Olin ollut itsekäs pitäessäni häntä löysässä hirressä vuosikausia. En halunnut enää tehdä niin.

Mielestäni tämä lapsiasia olisi jo yksistään ollut hyvä syy erota, mutta oli myös toinen aika iso asia, joka vaikutti suhteeseemme ihan alusta saakka. En kuitenkaan halua avautua siitä sen enempää.

Toisaalta koen, ettei eroon edes tarvita mitään varsinaisia perusteita ainakaan silloin, kun suhteessa ei ole lapsia, joiden etua pitäisi ajatella. Jokainen on oikeutettu eroamaan niin halutessaan – parisuhteessa ollaan kuitenkin vapaaehtoisesti omasta tahdosta. Tietyllä tavalla olin jopa velvollinen eroamaan näissä olosuhteissa. En voinut tehdä lasta ilman varmuutta asiasta, enkä halunnut myöskään pitää eksääni epävarmuudessa.

To be continued…