Työnhausta ja opinnoista

Suurin huolenaiheeni tällä hetkellä on työnhaku, tai ehkä pikemminkin työn saaminen. Olen hiljattain työttömäksi valmistunut humanisti. Kuulostaapa kurjalta, kun sen kirjoittaa tähän näin rehellisesti. Teen kyllä satunnaisesti omaa alaa sivuavia freelance-töitä, mutta työnantajat tuntuvat suhtautuvan keikka- ja osa-aikatöitä tekeviin melkein samoin kuin työttömiin, mikä ei ilahduta. Mutta jos ajattelee positiivisesti, niin ainakaan CV ei ammota tyhjyyttään. Olin opintojeni aikana myös hyvässä harjoittelupaikassa, joka tuntui melkeinpä lottovoitolta. Siihenkin oli paljon loistavia hakijoita. Jo pelkästään harjoittelupaikoista on siis tällä alalla kova kilpailu.

Ehkä en ole aivan menetetty tapaus, kun on ainakin vähän kokemusta muistakin töistä kuin ”hanttihommista”. Älkää käsittäkö väärin – arvostan kaikenlaisia töitä, mutta näin kahdeksan vuotta yliopistossa opiskelleena haluaisin löytää työn, jossa olisi edes jotakin hyötyä tutkinnostani. Kyllä, kahdeksan vuotta olin yliopiston kirjoilla, tosin kahdessa eri yliopistossa. Aivan järkyttävää! Piti ihan miettiä, että todellako opiskelin niin kauan, mutta totta se on. Opiskelin ensin yhteiskuntatieteitä kaksi vuotta, sen jälkeen kuusi vuotta humanistista alaa. Kumpikaan näistä ei edes ollut mikään intohimoni.

Miksi ihmeessä sitten opiskelin noin kauan alaa, joka ei ollut kutsumukseni ja jonka vieläpä tiesin työllistävän huonosti? Ei siihen ole yksiselitteistä vastausta. Se kutsumukseni olisi kaiketi ollut psykologia, ja varmaan se on sitä edelleenkin. En vain ole uskaltanut enkä jaksanut hakea, kun olen turhankin tietoinen siitä, miten vaikeaa sitä on päästä opiskelemaan. Sinne on tolkuttomasti hakijoita, pitäisi osata tilastomatematiikkaa, ja jos nyt päättäisin hakea, niin ensikertalaiskiintiökin hankaloittaisi asiaa. Mutta jos olisin hakenut sinne vuodesta 2013, eli siitä asti, kun ensimmäisen kerran hain pääsykokeisiin, niin olisinhan minä ehkä sinne päässyt. Ehkä ei vain sitten ole ollut tarpeeksi motivaatiota ja rohkeutta hakea johonkin opiskelemaan vuosi toisensa jälkeen. Lukioaikana tärkein prioriteettini oli vain päästä pois pieneltä kotipaikkakunnaltani, joten hain sellaiselle alalle, jossa sisäänpääsy oli paljon todennäköisempää.

Sitten opiskeluaikana tuntui, että eihän tässä opintojen aikana jaksa mihinkään psykologian pääsykokeisiin lukea. Jaksoin kuitenkin lukea nykyisen alani pääsykokeisiin, koska kyseessä oli yksi Helsingin yliopiston helpoimmista aloista päästä sisään, ja halusin kovasti muuttaa juurikin Helsinkiin. Pääsin opiskelemaan, ja taas vuoden opiskelun jälkeen vaihdoin pääainetta tiedekunnan sisällä. Olen siis vaihtanut alaa parikin kertaa. Varmaan on sanomattakin selvää, että en ole tiennyt mitä haluan, vaan olen haahuillut ympäriinsä vailla suuntaa. Sellainen olen kai aina ollut. Ei ole oikein ollut mitään selkeitä tavoitteita ja unelmia, vaan useat eri asiat ovat tuntuneet ihan kiinnostavilta tai sopivilta. Olenkin vähän kadehtinut niitä ihmisiä, jotka tietävät jo nuorena mitä haluavat ja suuntaavat päämäärätietoisesti unelmiaan kohti.

Kaikesta huolimatta on ehkä ymmärrettävää, että päädyin nimenomaan humanistis-yhteiskuntatieteelliselle alalle. Olin jo kouluaikoina hyvä siihen liittyvissä aineissa, kuten psykologiassa, filosofiassa, yhteiskuntaopissa ja kielissä. Myös uskonnossa ja historiassa olin vähintään keskiverto. Liikunta oli inhokkiaineeni. Musiikki, kuvataide tai muut luovat aineet eivät myöskään olleet se oma juttu. Eniten hankaluuksia aiheuttivat kuitenkin matematiikka, fysiikka ja kemia, enkä loistanut sen enempää biologiassa kuin maantieteessäkään. Valitettavasti nämä ns. kovat alat ovat juuri niitä, joita tässä yhteiskunnassa arvostetaan. Niiden osaajista tulee lääkäreitä, ekonomeja, insinöörejä, juristeja… mutta en voi sille mitään, että osaamiseni ja kiinnostukseni on suuntautunut johonkin aivan muualle.

Tietysti olisin voinut hakea myös ammattikorkeakouluun, mutta siellä ei yksinkertaisesti ollut tarpeeksi kiinnostavia aloja, saati sitten amiksessa. Osasyy yliopistokoulutukseen oli toki sekin, että se sopii tällaiselle ujolle introvertille oikein hyvin: opiskelu on itsenäistä, ryhmätöitä ja esitelmiä on vain vähän. Ja ehkä olen muutenkin enemmän teoreettinen kuin käytännönläheinen ihminen, tai niin ainakin olen aiemmin ajatellut. Olen hieman alkanut kyseenalaistaa sitä, kun yliopisto-opinnot tuntuivat olevan suoraan sanottuna aikamoista huuhaata, aivan irrallaan käytännön työelämästä ja sen tarpeista. Oli niissä toki kaikenlaista kiinnostavaakin, erityisesti harjoittelu ja gradu, joissa pääsi soveltamaan opinnoissa omaksuttuja tietoja ja taitoja. Voisihan se olla, että viihtyisin ihan hyvin myös jossakin suorittavassa työssä. En kuitenkaan mieti sitä vielä, koska onhan se ihan mahdollista, että saankin niitä mystisiä ”oman alan töitä” tai edes jotain sinnepäin.

Tästä tuli nyt jo niin älyttömän pitkä kirjoitus, että täytyy jatkaa kirjoittamista myöhemmin uudessa postauksessa. Tarkoitus oli keskittyä työnhakuun ja sen ongelmiin, mutta enemmänkin käsittelin omaa opiskeluhistoriaani. Noh, ensi kerralla kirjoitan siis siitä työnhaun ihanuudesta.