Miten voi olla
Et kaikkein kalleinta satutan
Mun ainoa oikea satama
On se jonka mä hylkään

—

Ero on vaikea paikka myös jättäjälle. Vaikka tietäisi tekevänsä oikean ratkaisun, tuntuu silti väärältä jättää se elämän rakkain ihminen.

Pitkään ajattelin, että emme olisi eronneet, jos olisimme olleet samoilla linjoilla lapsiasiassa. Että se oli loppupeleissä ainut ratkaiseva asia, vaikka muitakin hankaluuksia oli.

Suhteen loppuvaiheessa tai viimeistään eron jälkeen kuitenkin ymmärsin, että ehkä ero olisi tullut joka tapauksessa. Emme ehkä sittenkään olleet eksäni kanssa niin sanotusti sielunkumppaneita. Meiltä puuttui jokin syvällisempi yhteys, jota kaipasin.

Aika pitkälti kyse oli myös omasta henkilökohtaisesta kriisistäni. Opin paljon itsestäni parisuhteen aikana.

Suhteen alkuvaiheessa olin aika hukassa itseni kanssa. Olin epävarma monessa asiassa. En tiennyt, mitä halusin tulevaisuudelta tai elämältä ylipäätään. En oikein tiennyt, kuka edes olen. Tai sitten sisimmässäni kyllä tiesin, mutta en vain uskaltanut myöntää tosiasioita itselleni tai muillekaan. Who knows.

Olin lapsesta asti ollut sellainen ”kiltti miellyttäjä”, joka ei koskaan halunnut loukata ketään tai pahoittaa kenenkään mieltä missään asiassa. Siksi ajattelin, että on parempi myötäillä muita ihmisiä ja toimia niin kuin muut haluavat. Ajattelin, että se on epäitsekästä. Ja tietyllä tavalla se onkin. Sen vuoksi joustin ja tein kompromisseja asioissa, joissa niitä ei ehkä olisi kannattanut tehdä. Tämä näkyi myös parisuhteessa. En tarkoita mitään isoja asioita, mutta kuten vanha sanonta kuuluu, pienistä puroista ne suuretkin joet kasvavat.

Ymmärsin, että tuo ”epäitsekäs” käytökseni oli jollain tavalla myös itsekästä. En ollut aidosti oma itseni, kun en uskaltanut olla rehellinen ja puhua suoraan.

Jossain vaiheessa se totuus kuitenkin paljastuu ja valitettavasti silloin ***** osuu tuulettimeen. Voin kertoa, että silloin se vasta onkin loukkaavaa, kun puoliso saa jälkikäteen tietää, etten ollutkaan ihan rehellinen asioissa x ja y. Olisi loukannut paljon vähemmän, jos olisin vain heti sanonut asiat niin kuin ne ovat.

Tämä on se asia, jota eniten kadun parisuhteessani.

Sisimmässäni esimerkiksi ajattelin, että ”en varmaankaan tule haluamaan lapsia ja meidän olisi ehkä parempi erota”. Minun olisi pitänyt uskaltaa sanoa tämä eksälleni jo kauan sitten. Sen sijaan kiertelin ja kaartelin. Sanoin, että ”en ole vielä valmis/en tiedä haluanko lapsia”. Olihan se tietyllä tavalla totta – enhän edelleenkään voi sanoa sataprosenttisen varmaksi, etten koskaan haluaisi. Saattaahan se olla, että mieleni muuttuu tässä asiassa ja myöhemmin haluankin lapsia. Kuitenkin olin jo tuolloin enemmän kallistunut siihen, etten halua. En uskaltanut kertoa totuutta, sillä pelkäsin sen johtavan eroon. Aika itsekästä.

Joissakin asioissa täytyy olla rehellinen – ei ainoastaan muille vaan myös ITSELLEEN. Tämä ei ole koskaan ollut se parhain puoleni. Vihdoin olen onneksi saanut jonkinlaisen opetuksen tässä asiassa.

Olen kuitenkin yrittänyt olla armollinen itselleni. Tarkoitukseni oli hyvä, vaikka lopputulos menikin vähän metsään. Tietysti kompromissit kuuluvat parisuhteeseen, ja on aivan luonnollista, että haluaa tulla puolitiehen vastaan kumppanille tärkeissä jutuissa. On myös helppo jossitella jälkikäteen ja ajatella, mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä toisin. Ei se parisuhteessa ollut helppoa, kun tunteet olivat niin ristiriitaisia. Jälkikäteen jotkin asiat tuntuvat niin selkeiltä, mutta eiväthän ne olleet sitä välttämättä suhteen aikana.

Suhteen loppuvaiheessa kävi myös niin, että jollain tavalla ihastuin toiseen mieheen. Se oli ikään kuin viimeinen niitti, mutta koen, että pohjimmaiset syyt eroon olivat jossain ihan muualla. Kurjaa oli se, että eksäni sai tietää tästä ihastuksesta ja alkoi tietysti kuvitella kaikenlaista.

—

Useimmissa parisuhteissa on joitakin vaikeuksia. Osa niistä on ratkaistavissa, osa ei. Niin kauan kun on tahtoa yrittää, on myös toivoa. Siinä vaiheessa, kun se tahto loppuu, keinot ovat aika vähissä. Siinä ei varmaan auta pariterapiakaan, jos ei enää kerta kaikkiaan ole motivaatiota yrittää.

Tämä ei tarkoita, ettenkö olisi rakastanut eksääni. Rakastin kyllä monta vuotta, mutta se ei riittänyt. Loppuvaiheessa etäännyin hänestä henkisellä tasolla. Se oli varmaankin osittain tietoista, osittain tiedostamatonta. Rakkaus joko hiipui tai muutti muotoaan niin, että jäljellä oli ystävyys. En oikein itsekään tiedä, mitä siinä kävi ja missä vaiheessa tapahtui mitäkin. Sen verran tiedän, että mikään ei kuitenkaan tapahtunut ihan hetkessä vaan hiljalleen viimeisten vuosien varrella.

Jos en olisi ottanut etäisyyttä, en mitenkään olisi pystynyt tekemään eropäätöstä. Jälkikäteen ajateltuna olisi toki pitänyt hoitaa monta asiaa eri tavalla. Olisi pitänyt kommunikoida avoimesti ja rehellisesti. Olisi pitänyt uskaltaa erota aikaisemmin. Varmaan se kuitenkin on aika yleistä jättäjien keskuudessa, että eropäätöstä prosessoidaan pitkään jo suhteen aikana. Eikä se ollut tosiaankaan helppoa, kun toinen olisi miltei väkisin halunnut jatkaa suhdetta. Kävimme erokeskustelun itse asiassa useampaan otteeseen, ensimmäisen kerran muistaakseni jo syksyllä 2022. Päätimme kuitenkin jatkaa.

Siitä meni noin vuosi, kunnes ihastuin tuohon toiseen. Suunnilleen samoihin aikoihin yritin taas erota. Olin valmiimpi eroamaan kuin vuosi sitten. Eksäni ei kuitenkaan missään nimessä halunnut erota, mikä sai minut ahdistumaan pahasti. Koin myös syyllisyyttä yhtäältä siitä, että ihastuin toiseen ja toisaalta siitä, että halusin erota. Tai en varsinaisesti edes halunnut erota, mutta pidin sitä ainoana vaihtoehtona näissä olosuhteissa.

Jossain vaiheessa voin niin pahoin, että sorruin juomaan ahdistukseeni. En juonut kerrallaan mitään isoja määriä, mutta join usein, pahimmassa vaiheessa melkein päivittäin. Siinä meni olutta, salmiakkikossua, viskiä. Tämä harmittaa erityisesti siksi, että mulla on sairaus, johon liittyy kohonnut syöpäriski enkä sen takia saisi juoda varmaan yhtään.

Vasta neljäs erokeskustelu tuotti tulosta ja erosimme. Siinä vaiheessa, kun se lopullinen ero sitten tuli, koin enimmäkseen helpotusta. Edelleen olen helpottunut.

Eksäni on eroprosessissaan vielä hyvin eri vaiheessa. Olemme muutaman kerran tavanneet eron jälkeen. Yritimme olla ystäviä, mutta se ei onnistunut. Kerran hän tunnusti, että olisi edelleen halunnut jatkaa suhdetta ja elätteli toiveita, että olisimme voineet aloittaa kaiken alusta. Kun kuulin tästä, ahdistuin niin, että olisi taas tehnyt mieli tarttua pulloon. Totesimme yhdessä, että on varmaan parempi, jos emme enää ole tekemisissä. Hän pääsee elämässään eteenpäin ja minun ei tarvitse tuntea ahdistusta ja syyllisyyttä.

Toivon hänelle pelkkää hyvää ❤

Tämä on se ikävä postaus, joka kuitenkin jossain vaiheessa täytyy tehdä.

Selkeästi tähän aiheeseen liittyy tunteita, joita en haluaisi kohdata. Ahdistaa…

Erosin tammikuussa kahdeksan vuoden parisuhteesta. Jouduin jättämään elämäni miehen. En olisi missään nimessä halunnut satuttaa häntä.

Tiedän, että se oli oikea päätös. Olisin vain niin kovasti halunnut, että se olisi ollut YHTEINEN päätös. Silloin kaikki ei olisi ollut näin vaikeaa. Olisin voinut elää ilman jossittelua ja syyllisyyden tunnetta. Mutta kai se tietynlainen syyllisyys vaan kuuluu tähän jättäjän taakkaan. Siis siitä huolimatta, että totta kai mulla oli oikeus erota. Se oli mun valinta.

Suhde oli päällisin puolin hyvä. Turvallinen, tasainen suhde, jossa ei juuri koskaan riidelty. Joidenkin ulkopuolisten silmissä olimme ehkä jopa unelmapari. Eksäni oli (ja on varmasti edelleen) kiltti, huomaavainen, rehellinen ja luotettava mies. En muista, että hän olisi kertaakaan satuttanut mua missään asiassa. Meillä oli yhteisiä puheenaiheita ja kiinnostuksen kohteita. Meillä oli myös samankaltainen huumorintaju.

Kuulostaa tosi hyvältä. Miksi ihmeessä sitten erosimme?

Ehkä painavin syy oli erilaiset tulevaisuuden haaveet. On ihan selvää, että jos ajatukset tulevaisuudesta eivät kohtaa, ei ole järkeä jatkaa yhdessä. Erityisesti silloin, jos toinen haluaa lapsia ja toinen ei.

Hän siis olisi halunnut lapsia. Hän oli aina tiennyt asian ja se kävi ilmi jo suhteen alkuvaiheessa. Itse en tuolloin vielä varsinaisesti tiennyt. Ehkä sisimmässäni oli kuitenkin sellainen tunne, että en välttämättä tule koskaan haluamaan lapsia. Ajattelin kuitenkin olevani turhan nuori tekemään sellaista päätöstä. Mieskään ei painostanut asiassa vaan sanoi, että voin rauhassa miettiä muutaman vuoden. Hänellä ei ollut kiirettä.

Muutaman vuoden kuluttua tuo lapsiasia tuli taas puheeksi. Ajatukseni eivät olleet muuttuneet. Olin kuitenkin vuosien varrella ehtinyt kiintyä eksääni aika pahasti… Järki sanoi, että varmaan pitäisi erota, mutta se pelotti tosi paljon. En osannut kuvitella elämää ilman tuota miestä, jota rakastin. Toisaalta olin ehkä tietyllä tavalla vähän läheisriippuvainenkin – kai pelkäsin, että elämä sinkkuna olisi yksinäistä ja merkityksetöntä.

Myös muut tulevaisuudensuunnitelmat olivat meillä vähän erilaisia, mutta ne olisi vielä ehkä voinut sovittaa yhteen. Lapsiasiassa ei kuitenkaan voinut tehdä kompromissia. Vuosien ajan yritin vähän väkisin muuttaa omaa ajatusmaailmaani. Yritin ajatella, että ehkä jossain vaiheessa mullekin tulee se kuuluisa vauvakuume tai sitten jotenkin ”kypsyn” ajatukseen äitiydestä. Yritin myös ajatella, että jos joskus saan lapsen, viimeistään siinä vaiheessa uskon tehneeni oikean ratkaisun. Onhan monelle käynyt niin, ettei ole alun perin halunnut lapsia, ja sitten kun jostain syystä lapsi onkin siunaantunut, se onkin osoittautunut elämän parhaaksi asiaksi. Ja toki näin myös hyviä puolia äitiydessä. Edelleen ajattelen, että varmasti siinä on paljon hyvääkin.

Silti ahdisti. Sana ”äiti” ei vain jotenkin mahtunut omaan identiteettiini. Koin, että pettäisin itseni jollain tavalla, jos tekisin lapsen. Niin hassulta kuin se kuulostaakin.

En vaan mitenkään voinut ottaa riskiä ja hypätä tuntemattomaan. Mielestäni lasta ei kannata tehdä, jos ei ole täysin varma (tai edes 90-prosenttisen varma) asiasta. Eihän se olisi oikein kenenkään kannalta. Oikeasti se olisi voinut olla jopa elämäni huonoin päätös tehdä lapsi ja luottaa sokeasti siihen, että kyllä asiat järjestyvät. Ehkä olisinkin katunut asiaa syvästi ja ajatellut tehneeni pahan virheen, jota ei voi korjata. Tällaisiakin tarinoita olen kuullut.

Näiden ristiriitaisten tunteiden takia lopullista eropäätöstä oli erityisen vaikea tehdä. Sisimmässäni kuitenkin tiesin, etten voi jäädä. Asiaa hankaloitti se, että suhteen loppuvaiheessa eksäni ”muutti mielensä”. Yhtäkkiä hän ei enää ollutkaan niin ehdoton asian suhteen. En kuitenkaan jaksa uskoa, että hän olisi todella muuttanut mieltään, kun aiemmin oli niin varma asiasta. Minusta oli reilua päästää hänet menemään. Olin ollut itsekäs pitäessäni häntä löysässä hirressä vuosikausia. En halunnut enää tehdä niin.

Mielestäni tämä lapsiasia olisi jo yksistään ollut hyvä syy erota, mutta oli myös toinen aika iso asia, joka vaikutti suhteeseemme ihan alusta saakka. En kuitenkaan halua avautua siitä sen enempää.

Toisaalta koen, ettei eroon edes tarvita mitään varsinaisia perusteita ainakaan silloin, kun suhteessa ei ole lapsia, joiden etua pitäisi ajatella. Jokainen on oikeutettu eroamaan niin halutessaan – parisuhteessa ollaan kuitenkin vapaaehtoisesti omasta tahdosta. Tietyllä tavalla olin jopa velvollinen eroamaan näissä olosuhteissa. En voinut tehdä lasta ilman varmuutta asiasta, enkä halunnut myöskään pitää eksääni epävarmuudessa.

To be continued…