Elämässäni on tapahtunut aika paljon viime aikoina, erityisesti kuluneen vuoden aikana. Siitä sain idean, että voisin alkaa taas kirjoittaa blogia. Lähinnä siis itseäni varten, mutta toki myös muille, jos ajatukseni jotakuta sattuvat kiinnostamaan.

Ajattelin siis aloittaa kokonaan uuden blogin. Mieleeni kuitenkin palasi tämä vanha blogi, jota kirjoitin hetken aikaa noin kolme vuotta sitten. Sen taru jäi varsin lyhyeen – tein peräti viisi postausta ja sitten ykskaks vaan lopetin.

Onneksi en kuitenkaan ollut poistanut tätä blogia! Ihan mahtava juttu, että löysin tämän uudestaan. Olen nyt käynyt läpi nuo viisi postausta, jotka tuolloin olin kirjoittanut. Tekstit käsittelivät lähinnä työttömyyttä ja sosiaalista jännittämistä.

Tekstejä lukiessani huomasin, että aika paljon on tosiaankin tapahtunut etenkin omassa ajattelussa ja elämänasenteessa. Toki myös olosuhteet ovat muuttuneet vuosien varrella. Teksteistä välittyi jonkinlainen epävarmuus, kyynisyys ja ahdinko. Vähän tuli sellainen olo, että olenko minä todella kirjoittanut nämä tekstit. Kirjoitustyylini tuntui myös hiukan vieraalta.

Tavallaan taas tunnistin teksteistä monia asioita, jotka edelleenkin vaikuttavat elämässäni. Ja näinhän se toki on – en tietenkään ole voinut muuttua kolmessa vuodessa mitenkään radikaalisti, enkä toisaalta edes usko, että ihminen varsinaisesti muuttuu. Sen sijaan ihminen voi kyllä kehittyä monin tavoin, kliseisesti sanottuna ”tulla paremmaksi versioksi itsestään”. Toki sitä voi myös taantua…

Tässä muutamia poimintoja aiemmin kirjoittamistani teksteistä ja ajatuksiani niihin liittyen:

Haluaisin kirjoittaa blogiini erityisesti psyykkisestä hyvinvoinnista – tai ehkä pikemminkin pahoinvoinnista, niin ankealta kuin se kuulostaakin. Kuten blogin nimikin antaa ymmärtää, tarkoituksena on lähinnä vuodattaa tänne oman elämän huolenaiheita. Olen taipuvainen murehtimaan ja stressaamaan pienimpiäkin asioita. Olen se, joka vatvoo menneitä ja pelkää tulevaa. Jossittelu on lempipuuhaani. En todellakaan haluaisi olla tällainen, vaan mieluummin ottaisin rennommin ja eläisin hetkessä.

Jotain olen ilmeisesti tässä kolmen vuoden aikana tehnyt oikein, sillä en enää kirjoittaisi ihan vastaavanlaista kuvausta itsestäni 🙂 Onhan tässä toki jotain tuttua, mutta samaan aikaan kuulostaa aika vieraalta.

Enpä edes muistanut, että blogin nimi oli Huolihetki. Sen tosin muistin, että nimimerkki oli uneton. Sellainen taidan kyllä olla edelleenkin!

Suurin huolenaiheeni tällä hetkellä on työnhaku, tai ehkä pikemminkin työn saaminen. Olen hiljattain työttömäksi valmistunut humanisti. Kuulostaapa kurjalta, kun sen kirjoittaa tähän näin rehellisesti.

Auts. Eipä tuo tosiaan mukavalta kuulosta. Ehkä se aurinko kuitenkin paistaa risukasaankin 😉

Tuosta kirjoituksesta ei mennyt kauaakaan, kun sain yhden vähän isomman freelance-homman. Puuhastelin sen parissa noin vuoden verran. Oli muuten aika mielenkiintoinen projekti!

Olin opintojeni aikana hyvässä harjoittelupaikassa, joka tuntui melkeinpä lottovoitolta.

Noh, nyt olen ollut reilut puolitoista vuotta töissä tässä ”lottovoittopaikassa” (eikä tämä edes liity tuohon yllä mainittuun työprojektiin). Syksyllä 2022 minulle soitettiin ja kysyttiin, kiinnostaisiko neljän kuukauden sijaisuus. Ja kyllähän se kiinnosti, samaan aikaan toki myös jännitti. Muistan, että se tuntui aika uskomattomalta ja isoltakin jutulta, vaikka tosiaan alun perin kyse oli neljästä kuukaudesta, joka jälkikäteen ajateltuna ei tunnu paljon miltään. Tuo sijaisuus kuitenkin jatkui vielä vuoden sen jälkeen eli huhtikuuhun 2024. Vielä sijaisuuden päättymisen jälkeenkin olen saanut jatkaa, tosin hieman erilaisella työsopimuksella. Tällä hetkellä sopimukseni on vuoden loppuun asti. Vaikuttaisi siltä, että se ei enää jatku vuodenvaihteen jälkeen, mutta saa nyt nähdä. Eli ehkä olen pian taas samassa tilanteessa kuin kolme vuotta sitten työttömänä humanistina, mutta ainakin on taas enemmän kokemusta ja CV:n täytettä!

Aloitan pian myös vapaaehtoistyön, tosin ihan muista syistä, mutta voihan siitäkin olla apua työnhaussa.

Tämä kyseinen vapaaehtoistyö on kyllä ollut tosi merkittävä asia elämässäni. Olin kahden vuoden ajan mukana nuorten kaveritoiminnassa, jossa toimin ”tukihenkilönä” eräälle nuorelle. Lainausmerkit siksi, etten koe hänen tarvinneen varsinaista tukea vaan enemmänkin kaveria/ystävää. Edelleen olemme tekemisissä ja tapasimme itse asiassa juuri tänään puistopiknikin merkeissä. Oli tosi mukavaa.

— arvostan kaikenlaisia töitä, mutta näin kahdeksan vuotta yliopistossa opiskelleena haluaisin löytää työn, jossa olisi edes jotakin hyötyä tutkinnostani. Kyllä, kahdeksan vuotta olin yliopiston kirjoilla, tosin kahdessa eri yliopistossa. Aivan järkyttävää! Piti ihan miettiä, että todellako opiskelin niin kauan, mutta totta se on.

Tästä tekstinpätkästä tuli mieleen, että olin myös parisuhteessa kahdeksan vuotta…
Aivan järkyttävää! Piti ihan miettiä, että todellako seurustelin niin kauan, mutta totta se on 😉

Ero tuli siis alkuvuodesta 2024. Parisuhteesta ja erosta riittää varmasti kirjoitettavaa.

Suurin ongelma onkin omassa ajatusmaailmassani. Ajattelen jo etukäteen, että en osaa, en uskalla, epäonnistun varmasti, muut pettyvät minuun, petyn itseeni… Olin keväällä sosiaalisten tilanteiden pelon nettiterapiassa, ja siellä opin tunnistamaan omia haitallisia ajatusmalleja. Vielä en ole kuitenkaan oppinut muuttamaan niitä. En tiedä, voiko niitä varsinaisesti edes muuttaa, sen verran automaattisia ne tuntuvat olevan.

Tunnistan edelleen näitä haitallisia ajatuksia, mutta ne ovat lieventyneet eivätkä enää vaikuta arjessani yhtä vahvasti.

Toivon, että pian alkavasta ryhmäpsykoterapiasta ja jännittäjäryhmästä olisi myös apua näiden asioiden käsittelyssä.

No kyllä vaan. Olen käynyt terapiaryhmässä noin 2,5 vuotta. Syksyllä olisi tarkoitus lopettaa. Paljon olen saanut terapiasta irti, vaikka hetkittäin onkin tuntunut, että onkohan tästä edes hyötyä. Jännittäjäryhmäkin oli oikein kiva.

Usein sanotaan, että jännittäminen vähenee ajan myötä, kun vain altistaa itseään ja poistuu mukavuusalueelta. Joillakin se ehkä menee niin, mutta enpä tiedä omalla kohdallani.

Kyllä se myös omalla kohdallani on vähentynyt. Tai ehkä enemmänkin sanoisin niin, että edelleen toki jännittää monet tilanteet, mutta suhtautuminen jännittämiseen on muuttunut jollain tavalla.

Otin beetasalpaajan. Se hidastaa sydämen sykettä ja vaikuttaa ehkä muihinkin fyysisiin oireisiin. Henkiseen puoleen se ei silti vaikuta. Siihen varmaan auttaa eniten alkoholi. Se tuo itsevarmuutta, rohkeutta ja sellaista tietynlaista välinpitämättömyyttä. Joskus otin useinkin rohkaisuryyppyjä, mutta en enää. En halua alkoholisoitua.

Ehkä tällä elämänalueella olen valitettavasti vähän taantunut, mutta siitä lisää myöhemmin…

—

Tämäpä oli mukavaa itsereflektiota. Toivottavasti blogi-innostus kestää tällä kertaa hieman pidempään. Ja jos ei kestä, eipä silläkään ole väliä 🙂

Odotan tärkeää puhelua.

Mikä ihme auttaisi tähän järkyttävään jännitykseen?

Musta tuntuu, että mikään ei auta kuin korkeintaan vähän. Jännitys lähtee vasta sitten, kun jännittävä tilanne on ohi. Mitä pikemmin se on ohi, sen parempi. Joitakin tilanteita ei kuitenkaan voi aikaistaa. On tosi inhottavaa jännittää jotakin asiaa monta tuntia tai pahimmillaan monta päivää.

Otin beetasalpaajan. Se hidastaa sydämen sykettä ja vaikuttaa ehkä muihinkin fyysisiin oireisiin. Henkiseen puoleen se ei silti vaikuta. Siihen varmaan auttaa eniten alkoholi. Se tuo itsevarmuutta, rohkeutta ja sellaista tietynlaista välinpitämättömyyttä. Joskus otin useinkin rohkaisuryyppyjä, mutta en enää. En halua alkoholisoitua. Alkoholi myös pahentaa fyysisiä oireita, ainakin syke nousee. Lisäksi mulla on harvinainen sairaus, joka voi johtaa syöpään. Alkoholi edesauttaa asiaa.

Yritän rauhoitella itseäni ja ajatella, että ei se haittaa, vaikka jotenkin mokaisinkin. Sitähän mä kuitenkin varmaan pelkään. Eihän se toinen välttämättä edes huomaa, tai jos huomaakin, niin tuskin sitä kiinnostaa enää myöhemmin. Se varmaan unohtaa koko ”mokan” viiden minuutin kuluttua. Ei maailma siihen kaadu.

Oon ollut tässä samassa tilanteessa kymmeniä, satoja tai tuhansia kertoja. Aina olen selvinnyt. Usein sitä ajattelee, että se itse puhelu, työhaastattelu, esitelmä tms. on se pahin asia, ja sen takia sitä haluaa lykätä viimeiseen asti. Oikeastihan pahinta on se niitä edeltävä jännitys. Mitä pidemmälle jännittävää asiaa lykkää, sitä pidempään joutuu myös jännittämään. Eli olen juuri NYT siinä pahimmassa vaiheessa, kun odotan puhelua. Sitten kun se puhelu tulee, rauhoitun aika nopeasti. Ja sen jälkeen voin keskittyä aivan muihin asioihin.

Mutta eipä se paljon lohduta, kun en voi itse päättää, milloin se toinen mulle soittaa. Joudun nyt vaan odottamaan. Olen jo muotoillut joitakin ajatuksia ja kysymyksiä valmiiksi paperille. Voin tarvittaessa luntata siitä. Se on hyvä, mutta ehkä parasta olisi, jos en liikaa valmistautuisi. Osaisinpa siirtää ajatukset johonkin muualle.

Usein sanotaan, että jännittäminen vähenee ajan myötä, kun vain altistaa itseään ja poistuu mukavuusalueelta. Joillakin se ehkä menee niin, mutta enpä tiedä omalla kohdallani. Olin itse ulkomailla vaihto-opiskelemassa muutama vuosi sitten, ja silloin jouduin kaikenlaisiin ikäviin tilanteisiin. Menin esimerkiksi kurssille, jossa oli pelkästään paikallisia opiskelijoita, ei siis yhtäkään vaihtaria mun lisäksi. Siellä oli heti esittäytymiskierros, jossa piti kertoa mm. siitä, miksi on valinnut kyseisen kurssin. Muille se oli varmaan suht helppoa, he kuitenkin tunsivat toisensa ja saivat puhua omalla äidinkielellään. Itse olin vieraassa maassa vieraiden ihmisten keskellä, ja jouduin tietysti puhumaan myös vierasta kieltä. Tilanne tuli vieläpä aivan yhtäkkiä, joten en ollut valmistautunut siihen mitenkään. Ehkä se oli hyväkin, koska jos olisin tiennyt siitä etukäteen, olisin varmasti jännittänyt kauheasti enkä olisi ehkä mennyt koko kurssille.

Joka tapauksessa silloin ajattelin, että en varmaan jännitä Suomessa enää mitään: silloin olen tutussa ja turvallisessa kotimaassani, jossa voin puhua omaa äidinkieltäni. Toisin kuitenkin kävi. Jännitän edelleen ja usein vieläpä pahemmin kuin ennen.

Kai se juttu on siinä, että altistumista pitäisi olla jatkuvasti. Sen olenkin huomannut, että hyvin menneen sosiaalisen tilanteen jälkeen jokin toinen sosiaalinen tilanne ei tunnu niin jännittävältä. Esimerkiksi työhaastattelun jälkeen voi olla helpompaa soittaa tärkeä puhelu tai kysyä myyjältä apua kaupassa. Se ei välttämättä tunnu siinä vaiheessa enää missään. Mutta sitten, kun on taas pari päivää kotona ilman sosiaalisia kontakteja, kynnys sosialisointiin kasvaa ja jännitys sen kun pahenee.

Olemme lähdössä huomenna mieheni kanssa ulkomaille. Tietysti sekin jännittää, varsinkin kun koronan takia matkustamiseen on tullut pitkä tauko. Siellä sitä taas joutuu puhumaan englantia. Innoissani kuitenkin olen, enemmän tämä on sellaista positiivista jännitystä. Puheluun liittyvä jännitys taas on negatiivista. Voi kunpa se nyt pian soittaisi!