Sain työhaastattelukutsun.

En tiedä, miten suhtautua. Ääni sisälläni huutaa samaan aikaan ”jee, hyvä minä!” ja ”apua, en pysty siihen!” Koen innostusta ja iloa, ahdistusta ja pakokauhua. Ristiriitaisia tunteita.

Olen kyllä ollut useissakin haastatteluissa viime aikoina, mutta silti aina jännittää kauheasti. Mikä siinä jännittää? Ehkä se, jos olen antanut hakemuksessa itsestäni aivan erilaisen kuvan kuin mitä olen oikeasti. En olekaan se reipas, ulospäinsuuntautunut ja puhelias tyyppi, joka hakemuksestani välittyy, vaan olenkin varautunut, hiljainen ja ujo.

Vai olenko? Viimeisimmissä haastatteluissa olen itse asiassa puhunut aika paljon, välillä liikaakin. Jännitykseni vuoksi olen myös ollut koko ajan reipas ja skarppi. Miksi sitten etukäteen jo pelkään, että haastattelija pettyy minuun? Ja mitä sitten, vaikka pettyisikin?

Onko kuitenkin niin, että pelkään enemmän itse pettyväni itseeni?

Sitähän se varmaan on. Pelkään epäonnistumista ja siitä aiheutuvia itsesyytöksiä. En osaa haastatteluissa vastata järkevästi kysymyksiin, joihin en ole etukäteen osannut varautua. Pahinta on se, jos haastattelija vaihtaa yhtäkkiä kielen englantiin. Menen aivan lukkoon, en saa sanotuksi mitään tai sitten sanon jotain aivan outoa. Osaan kyllä englantia, mutta tuollaisessa tilanteessa unohdan helposti oikeat sanat enkä osaa keksiä kiertoilmaisuja. Häpeän myös ääntämistäni.

Olin jo kirjoittamassa tähän, että suurin kompastuskiveni on juurikin tuo englannin puhuminen. Joo, se onkin sellainen asia, jota täytyy harjoitella. Mutta kuten kirjoitin ylempänä, OSAAN kyllä englantia. Olen opiskellut sitä koulussa ala-asteelta lähtien, olen ymmärtänyt oppimaani ja saanut hyviä arvosanoja. Yliopistossa olen lukenut englanninkielisiä tenttikirjoja, kirjoittanut englanniksi esseitä ja suoriutunut hyvin tenteistä. Olen jopa ollut vaihto-opiskelemassa ulkomailla, jossa olen puhunut englantia päivittäin. OSAAN siis sitä.

Suurin ongelma onkin omassa ajatusmaailmassani. Ajattelen jo etukäteen, että en osaa, en uskalla, epäonnistun varmasti, muut pettyvät minuun, petyn itseeni… Olin keväällä sosiaalisten tilanteiden pelon nettiterapiassa, ja siellä opin tunnistamaan omia haitallisia ajatusmalleja. Vielä en ole kuitenkaan oppinut muuttamaan niitä. En tiedä, voiko niitä varsinaisesti edes muuttaa, sen verran automaattisia ne tuntuvat olevan. Ehkä ne pitääkin vain tunnistaa ja hyväksyä – ajatella, että ne ovat vain omia vääristyneitä ajatuksiani, ei sen kummempaa. Ne eivät ole totuuksia, vaan omia tulkintojani asioista. Ne eivät estä minua tekemästä asioita.

Tämän kirjoittaminen helpotti vähän jännitystä ja ahdistusta. Toivon, että pian alkavasta ryhmäpsykoterapiasta ja jännittäjäryhmästä olisi myös apua näiden asioiden käsittelyssä.

Etsimme timanttiseen tiimiimme ulospäinsuuntautunutta joukkuepelaajaa ja myynninnälkäistä uratykkiä!

Ugh. Tiedättehän ne työpaikkailmoitukset, joissa luetellaan toinen toistaan kuluneempia kliseitä. Niitä tulee päivittäin vastaan, kun etsii aktiivisesti töitä eri työnhakukanavista. Kaipa nuo sanavalinnat vetoavat joihinkin työnhakijoihin, mutta eivät kyllä minuun…

Joskus tuntuu, että kaikkiin töihin vaaditaan tai vähintäänkin toivotaan pitkää kokemusta alalta, vahvaa osaamista asioista x ja y, oikeanlaista koulutustaustaa sekä tietysti ekstroverttia, yltiösosiaalista luonnetta. Jopa harjoittelupaikkoihin ja kaikenlaisiin lyhyisiin määräaikaisuuksiin pitäisi lähettää jotain superhakemuksia erottuakseen joukosta. Sen sijaan monet yritykset eivät edes jaksa vaivautua ilmoittamaan hakijalle, ettei tämä tullut valituksi. Tai luvataan olla yhteyksissä tiettynä aikana, mutta mitään ei kuulu.Vähemmästäkin rasahtaa rusinat.

Kuulostipa katkeralta tilitykseltä. Se ei ollut tarkoitukseni, vaan halusin vain purkaa turhautumistani. Ymmärrän kyllä, että kokemusta ja osaamista arvostetaan. Hakijoita on niin paljon, että työnantajilla on varaa valita parhaat päältä, ja tottakai ne myös tekevät niin. Ongelma on vain siinä, että kokemusta ei voi saada, jos ei pääse edes siihen ensimmäiseen oman alan harjoittelu- tai työpaikkaan. Itse olen sikäli onnekas, että pääsin hyvään harjoittelupaikkaan opintojen aikana. Moni loistava hakija jäi rannalle.

Pelkkä harjoittelupaikka ei kuitenkaan vielä riitä, jos sieltä ei ole mahdollista saada jatkoa. Arvokasta kokemustahan se toki on. Olisi pitänyt tehdä opintojen aikana monta asiaa toisin: valita sivuaineet tarkemmin, verkostoitua enemmän, mennä mukaan johonkin opiskelijajärjestöön, hakea hullun lailla niitä oman alan töitä ja saada jalkaa oven väliin. Ja ennen kaikkea olisi kannattanut opiskella pääaineena alaa joka työllistää. Nyt tässä vaiheessa on vähän myöhäistä itkeä.

Pyrin kuitenkin ajattelemaan positiivisesti. Onhan tässä edes se yksi harjoittelupaikka takana, sinne on edelleen verkostoja ja olen saanutkin sieltä satunnaisia freelance-hommia. Olen tehnyt sen verran paljon työhakemuksia ja hionut CV:tä, että ne ovat varmaankin kunnossa. Katselen laajasti myös muita kuin ”oman alan” työpaikkoja. Voisin tehdä joitakin lisäopintoja. Aloitan pian myös vapaaehtoistyön, tosin ihan muista syistä, mutta voihan siitäkin olla apua työnhaussa.

Kilpailu on kovaa, enkä ihmettele ollenkaan, että moni siitä uupuu ja masentuu. Moni varmaan ajattelee, että itsessä on vikaa, kun ei saa töitä. Vika ei kuitenkaan ole loppujen lopuksi yksilössä vaan yhteiskunnassa: työpaikkoja ei yksinkertaisesti riitä kaikille.

Yksilö voi toki vaikuttaa omaan työllistymiseensä esimerkiksi valitsemalla mahdollisimman hyvin työllistävän alan, kuten hoitoalan. Totuus on kuitenkin se, että kaikki eivät sovi sinne hoitoalalle. Moni ei halua hoitajaksi, koska työstä ei saa tarpeeksi palkkaa suhteessa siihen, kuinka raskasta työ on niin henkisesti kuin fyysisestikin. Nuorena ja naiivina sitä myös helposti ajattelee, että kyllä sitä aina jotain työtä löytyy valmistumisen jälkeen alalta kuin alalta. Miksi esimerkiksi humanisteja koulutettaisiin niin paljon, jos töitä ei ole? Valitettavasti se ei mene ihan niin kuin ajattelisi. Yliopistot ovat irrallaan työelämästä. Niiden tehtävänä on edistää tiedettä, ei niinkään kouluttaa ihmisiä ammattiin. Ketään ei siellä tunnu kiinnostavan, saatko töitä vai et. Professorit ovat tehneet ehkä koko uransa yliopistolla, joten heillä ei ole käsitystä sen ulkopuolisesta työmaailmasta. Työelämäopinnot ovat myös surkeita, eikä monilla aloilla ole edes pakollista harjoittelua. Ainakin tässä asiassa olisi siis yliopistoilla parantamisen varaa.

Tällaista pohdintaa tällä kertaa. Taaskaan en kirjoittanut kaikesta siitä, mitä alun perin oli mielessäni. Ehkä sitten myöhemmin kirjoitan siitäkin.