seesteistä

Luin Katja Ketun Kätilön. Koska roudasin kirjaa mukana ja luin aina kun mahdollisuus tuli, sain kuulla paljon kommentteja niiltä, jotka olivat kirjan lukeneet – tai ainakin yrittäneet. Kovin paljon sain kuulla ällökommentteja ronskista kielenkäytöstä ja rankasta aihepiiristä. Kirja kuitenkin imaisi mukaansa ja sain päälle kevyen lukuflown. Ällöttävähän se oli kuin mikä, etenkin näin raskaana ollessa. Karu totuus on kuitenkin se, että yllättävän vähän aikaa sitten tuollainen ällö on ollut osa arkea. Ymmärrän ehkä taas vähän paremmin sodan kokeneita ihmisiä, jotka valitettavan usein ovat siirtäneet traumojaan perintönä eteenpäin. 

*

Neuvolantäti on ihana. Puhuu nätisti muttei lässytä, ei hössötä eikä häslää. Mulla on olo, että ollaan kaksi aikuista, tasavertaista keskustelijaa. Tärkeintä on se, että rohkaisee mua kuuntelemaan omaa oloa ja omaa kroppaa. Vähän hämmennyin, että teknisesti ottaen mä en enää voi saada keskenmenoa. Nyt ainoa vaihtoehto on synnyttää, tou. Itse puserruksen suhteen mun olo on ehkä liiankin luottavainen. Pelotteluja oon jo tässä vaiheessa saanut kuulla riittävän paljon, mutta ei mua ainakaan vielä pelota. Jotenkin, ehkä vähän naiivisti jaksan uskoa siihen, että mun kroppa on tarkoitettu siihen touhuun, ja tietää siksi mitä tehdä. Kukaan tuskin yllättyy, että olen tässäkin asiassa aika ernu. Hylkäsin nimittäin heti alkumetreillä epiduraalisuunnittelut ja muut mömmöt. Edes ajatuksen tasolla kipulääkkeistä stressaaminen ei tuntunut mun jutulta. Synnytystä enemmän mua pelottaa ajatus siitä, että viettäisin ensihetket esikoislapseni kanssa pilvessä. Se kun on sellainen hetki, jossa haluaisin olla täysin ja kokonaan läsnä. Tsädääm, aion siis synnyttää ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Toivon myös, että synnytyksen kulkuun puututtaisiin vain, jos tulee todellinen hätä ja kriisi. 

Kylmiltään en ajatellut lähteä kokeilemaan luomusynnytystä. Tulossa on aika paljon mielikuvapelleilyä, hengitysharjoituksia sun muita hippirituaaleja. Ja Isi tulee tietysti mukaan, raasu. Välillä mietin, kuinka paljon Isillä on sopeutumista tähän jo pelkän lapsiperhe-elämän osalta. Ihan vitusti. Sitten kun en aina lisäksi tajua sitä, että mulle yksinkertaiset hörhöäitiajatukset eivät ehkä ole toiselle itsestäänselvyyksiä. Kovasti toivon, että onnistuisin tuomaan toisenkin ulottuville kaikki ne yksinkertaistetut ajatukset, joista mulle tulee hyvä mieli. Krääsättömyydestä seuraava vapauden tunne, omiin vaistoihin luottamisesta tuleva rohkeus, luonnollisuuden kauneus.

*

 

Ilma on ihanan viileä. Olo on hyvä ja kissa tyytyväinen saatuaan piimää. Jos ei enää tarvitsisi purkaa kiukkuaan ruukkukasveihin?
Aika karkaa. Enää pikkurutistus töitä, kesäloma ja taas muutama hassu hetki töissä. Elämäntapakärsimättömälle on hassua tuntea, että oikeastaan tässä ei olis mikään kiire.