niinku äiti

”Sä oot mulle niinku äiti. Tai et niinku se on, mut silleen henkisesti”.

Vähänkö säikähdin. Mutta hyvällä tavalla. Mun tarkoitus ei missään nimessä ole yrittää olla kenenkään äiti tai yrittää sellaista korvata, mutta mulle toi edusti merkkiä siitä, että nyt mennään oikeaan suuntaan. Kaikista hassuimmalta tuntui se, että tuon lisäksi koko ajan kasvan olemaan oikeasti äiti. Nyytin äiti. Ajatus tästä oikeasta äitiydestä on niin supersuuri, että se löllyy vielä taka-alalla, vähän kuin sadepilvi joka viikko kerrallaan pullistuu. Laskeutuu alemmas, lähestyy ja mä kaivan jänskyyksissäni sateenvarjoa esiin. Laitoksella viidenkymmenen kahdeksan tunnin pusertelun jälkeen, 35 ja puoli tikkiä hanurissa huomaankin sitten seisovani sateessa ja palasten kivasti loksahtelevan paikoilleen. Äitiys laskeytyy ylleni ja äkkiä olen tyytyväisen tietoinen kaikesta. Ja sit twistataan ruusuläjässä ever after.

*

Neukkulassa kuului ”kaunis syke”. Karkkipussin kokoinen Nyyti kuului pogoavan henkensä edestä.