Synnytys ilman kipulääkkeitä – valmistautuminen

Vajaa kaksi kuukautta sitten synnytin täysiaikaisen esikoiseni oman toiveeni mukaisesti ilman kipulääkkeitä. Oma kokemukseni synnytyksestä oli hieno ja äärimmäisen kasvattava. Toivon, että ajatusteni jakamisesta olisi hyötyä jollekulle, joka ehkä tänne tietoa hakiessaan eksyy.  
Tässä kirjoituksessa käsittelen synnytyksen ennakkoajatuksia ja -valmisteluja. 

Lisää etukäteisjorinoita kivusta ja lääkkeettömästä synnytyksestä täällä

*

Tiesin jo oikeastaan ennen raskautta, että haluaisin synnyttää ilman kipua lievittäviä lääkkeitä. Aivan ensimmäinen syy tähän oli puhdas uteliaisuus. Olen aina pitänyt itseäni hyvällä kipukynnyksellä varustettuna. En napsi särkylääkkeitä, eikä tatuoiminen mielestäni satu. Hammaslääkärikin on joskus unohtanut laittaa puudutuksen, enkä traumatisoitunut. Minua kiinnosti, voisiko nelikiloisen pikkuihmisen pusertaa ulos sieltä pelkällä tsempillä ja jäädä vielä henkiin siitä kertomaan. Tottakai voi, ajattelin kun sain tietää raskaudesta ja ajatus synnytyksestäkin alkoi konkretisoitua. Isomummoni käväisi synnyttämässä kun heinätöiltään ehti, eikä siinä kukaan ollut truuttaamassa epiduraalia ruotoon. Tai vaikka olisi ollut, olisi sen vaikutuksesta toipuminen vienyt aivan liian aikaa muilta askareilta. 

Lueskellessani tarinoita kipulääkkeettömistä synnytyksistä tulin entistä varmemmaksi siitä, että tulisin itse selviämään urakasta. Nyt jälkikäteen uskallan sen myöntää, mutta mielessäni ei juuri ollut tilaa sille, että voisin tässä tavoitteessani epäonnistua. Voisi sanoa, että pelkäsin mahdollisia lääkeannoksia enemmän kuin synnyttämistä luomuna. Inhoan itse yli kaiken lääkepöhnäistä oloa. Murusesta lihasrelaksanttia saan puuroisen laskuhumalafiiliksen. Puistatti ajatella, että vauva jakaisi kanssani samat mömmöt. Puhumattakaan siitä, että itse lässyttäisin laskuhumalahenkisiä läppiä uunituoreelle jälkikasvulle, tai toipuisin lääkedarrastani päiväkausia. Ehei. Mömmöpelko toimi hyvänä kannustimena.

*

Näin valmistauduin

1. Hankin TENS- laitteen ja etsin siitä täydellisen ohjelman. Meillä on jo useamman vuoden ollut tämä. Toimii loistavasti niska- ja muissa jumeissa! Laitteita löytyy useammalta valmistajalta, halvimmilaan noin viidellä kympillä. Niitä saa kuulemma myös joltain taholta lainattua tai vuokrattua synnytyskäyttöön. Itse suosittelen ostamaan oman, sillä lainalaitteen saatavuudessa voi tulla ongelmia (esim. synnytyksen käynnistyessä odotettua aiemmin), ja oma TENS-laite maksaa kyllä itsensä takaisin synnytyksen jälkeen vielä useasti. Etenkin jos puoliso on laiska hieromaan, köh.

2. Luin ja perehdyin. Kahlasin läpi Malla Rautaparran kirjoja, erityisesti Raskaus, synnytys, äitiys -opusta. Lueskelin blogosfääristä valtavan määrän synnytyskertomuksia – myös ne, joissa luki alussa ”ei suositella heikkohermoisille”. Sain mielestäni melko kattavan kuvan siitä, mitä synnytys voi pahimmillaan tai parhaimmillaan olla, lääkkeillä tai ilman. Blogikirjoituksista täytyy erikseen mainita mahtavan Lähiömutsin synnytyskertomus, joka vahvisti uskoani siihen, että kroppa kyllä tietää, mitä tekee. Rautaparran kirjasta tuli välillä hiukan ääripäinen olo synnytyslauluineen ja synnytyssalin sisustamisineen, mutta päätin omaksua vain ne ohjeet ja neuvot, jotka omaan korvaan kuulostivat luontevilta

3. Opettelin rentoutumaan ja hengittämään. Tämä on mielestäni ehdottomasti tärkein kohta. Kävin läpi erilaisia rentoutusharjoituksia, myös niitä jotka kuuluivat ”liian hörhöä minulle” -kategoriaan. Rentoutuminen on yllättävän vaikeaa, vaikka moni varmasti ei ajattelisi niin. Erilaisten harjoitusten kokeileminen auttoi keskittymään ja tunnistamaan oman kehon toimintaa. Esimerkiksi yliampuvien ”kuvittele, että vaginasi on lootuskukka” -nauhojen kuuntelu auttoi opettelemaan huutonauramisen sijaan keskittymään olennaiseen, eli hengitykseen. 

4. Keskustelin Isin kanssa. Kerroin avoimesti toiveistani, tunteistani ja ajatuksistani – ja kuuntelin, mitä hän synnytyksestä ajatteli. Asetin kaksi suoraa toivetta: ”kun mulla menee hyvin, haluan että kannustat” ja ”kun näyttää siltä ettei mene hyvin, haluan että kannustat”. Käytiin läpi mahdollisia tuntemuksia synnytyksen aikana; sitä miten avuttomalta Isistä mahdollisesti tuntuu, kun ei voi auttaa tai sijaiskärsiä tai miten itse saatan tuskissani möläyttää jotain rumasti vaikken haluaisi. 

5. Kuuntelin kyllä muiden ohjeita, mutta pidin omista ajatuksistani kiinni. Kuten aiemmin kirjoitin, synnytyksistä tavataan usein kertoa eteenpäin lähinnä ne ikävimmät kokemukset ja muistot. Typerän kuuloista ehkä, mutta ajattelin sitkeästi näissä kauhutarinoiden ristitulessa, että minun synnytykseni tulisi olemaan erilainen. Luotin, että oma asennoitumiseni ja Isin tuki kantaisi pitkälle. 

ja erittäin tärkeänä

6. En tyrmännyt lääkkeiden mahdollisuutta. Olin realisti; mitä tahansa voisi mennä pieleen. Lapsi voisi esimerkiksi raskausaikaisesta raivotarjonnasta huolimatta päättää syntyä hanuri tai vaikka kylki edellä, eikä siinä tilanteessa priorisoida äidin mukavuusalue mielessä. Tiesin, että tunnistaisin omien rajojen lähestymisen ja tietäisin, jos lääkitys olisikin paras ratkaisu. Tiesin,että kävi miten tahansa, en olisi millään tapaa huono tai epäonnistunut. 

*

Ensi kerralla kerron, miten ylläolevat toimivat käytännössä ja millainen kokemus itse synnytys oli. Ensi kerta tulee todennäköisesti olemaan silloin, kun joululahjasuklaiden aiheuttamasta sokeridarrasta on toivuttu ja hoidettu pakolliset joulurelaksaatiot pois alta. 

 

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *