Paras lahja lapselle on onnellinen äiti
Kuulin tämän lauseen jossain: paras lahja lapselle on onnellinen äiti. Uskon, että se pitää paikkaansa. Erityisesti yksinhuoltajan tai itsellisen äidin perheessä, jossa koko rumbaa pyörittää vain se äiti.
Kun odotin esikoistani eli ainokaistani, olin raskauden puolivälin tienoilla vähän väsynyt ja sanoin siitä neuvolassa. Minulle kiirehdittiin saman tien varaamaan aika lääkärille, ja siellä lykättiin pienen haastattelun jälkeen monen viikon sairaslomalappu käteen. Piti kuulemma levätä heti ja paljon. Synnytys ja vauvan ensimmäiset kuukaudet tulisivat viemään paljon voimia, joten voimavaroja piti olla valmiina. Ei saanut olla jo valmiiksi uupumuksen rajalla.
En oikein silloin tajunnut heidän huoltaan, mutta oi miten kiitollinen olen nyt siitä, että he päättivät puolestani siinä tilanteessa. Minä todellakin tarvitsin kaikki voimat käyttööni, että selvisin niistä ensimmäisistä kuukausista yksin vauvan kanssa. Pelkkä synnytyskin vei tietysti valtavasti energiaa, imetyksestä ja ylipäänsä ensimmäistä kertaa äidiksi tulemisesta puhumattakaan. Jos olisin ollut fiksumpi, olisin myös viettänyt useamman yön sairaalassa, enkä kiirehtinyt kotiin heti synnytystä seuraavana päivänä. Olisinpa nukkunut ensin! Olisinpa kerännyt voimat takaisin synnytyksen jälkeen ja ehkä tavannut jonkun toisen äidin, jonka kanssa pitää yhteyttä myöhemmin.
Silloin vain tuntui siltä, että kotona on turvallisempaa. Että minä en kuulu sinne perheiden joukkoon. Yksinäinen, yksin oleva äiti. Minun piti heti pärjätä ja osata kaikki, ettei vaan tulisi kenellekään mieleen mitään ikävää. Toimin kuin robotti. Todellisuudessa olisi ollut viisautta jäädä sairaalaan ja kysyä hoitajilta neuvoa joissain asioissa eikä pähkäillä kaikkea yksin kotona, yleensä keskellä yötä, ja ihan tajuttomassa univajeessa. Olisinpa uskaltanut itkeä jonkun nähden, että olisin saanut lohdutusta, apua.
Olen ainokaiseni yksinhuoltaja ja tarkoitan myös sitä. Isä ei ole kasvattajan tai vanhemman roolissa. Hän ei hae päiväkodista eikä vie viikonloppuna päivystykseen. Isälle ei soiteta tiukan paikan tullen eikä varsinkaan vatsataudissa. Minä hoidan kaiken. Yritimme aluksi kasvatuskumppaneina toimimista, mutta siitä ei tullut yhtään mitään. Ehkä minä olin ainut joka yritti. Jouduin jatkuvasti pettymään isän valheisiin ja pahoitin mieleni kerta toisensa jälkeen. Hän ei kasvanut isäksi, kun minä kasvoin äidiksi. Kestin sitä liian kauan. Kestin sitä, kunnes lapsi oli sen ikäinen, että hänkin alkoi pahoittaa mielensä isän tyhjistä lupauksista. Sitten en suostunut siihen enää. Päätin ottaa ohjat omiin käsiini.
Nykyään lapsi tapaa isäänsä silloin tällöin, mutta hän ei enää odota ikkunassa ja pety kerta toisensa jälkeen, kun isä ei tullutkaan. Tapaamiset ovat nyt minun harteillani, koska isä ei kykene ajattelemaan asiaa lapsen kannalta. Ensin se tuntui raskaalta, mutta nyt olen jo hyväksynyt sen. Olen päästänyt irti siitä toiveesta, että hän muuttuisi. Tunnen silti surua lapseni puolesta ja hänen surunsa vuokseen. On kauheaa, että ei voi antaa omalle lapselleen läsnäolevaa, kilttiä ja rakastavaa isää, koska omalle lapselleen haluaisi antaa kaiken. Ihan kaiken. Sen sijaan olen osaltani antanut hänelle taakan isästä, joka ei pidä lupauksiaan eikä toimi isän roolin mukaisesti. Enkä kykene vaikuttamaan siihen.
Oma hyvinvointi jää helposti toiselle sijalle, kun alkaa huolehtia lapsesta. Varsinkin jos elämässä on muutenkin turbulenssia. Varsinkin jos lasta pitää suojella muultakin, kuin korkealta tippumiselta ja pöydänkulmilta. En olisi voinut kuvitellakaan haluavani toista lasta ennen tätä kevättä. Okei, turbulenssia tämä koronakin on, tottakai, mutta ilmeisesti universumin piti painaa jarrua, että minä pysähdyin itseni äärelle. Ja sieltä se sitten tuli: ajatus, toive, haave, ymmärrys, tahto.
Aloin katsella ja kuulostella itseäni. Vähän kyllä rempallaan, kuin pihan perälle moneksi kesäksi unohtunut polkupyörä. Puitteet ovat tosin paremmin kohdillaan kuin viime kerralla äidiksi tullessa. Minulla on vakituinen työ ja kiva asunto luotettavalla vuokranantajalla. Tukiverkosto on lähellä ja tunnen muitakin äitejä. En ole enää samalla tavalla yksinäinen ja vahingollisella tavalla itsenäinen. Osaan jo pyytää apua. Ymmärrän myös milloin tarvitsen sitä. On kuitenkin joitain pieniä suuria asioita, jotka haluan korjata ennen kuin yritän uutta raskautta. Kirjoitan niistä vielä omat, tarkemmat postauksensa.
Sen haluan vielä sanoa, että ymmärsin tänä keväänä, etten minä tarvitsekaan miestä selvitäkseni äitiyden haasteista. Minulla on jo se kaikki tieto ja taito, mitä tarvitaan. Kyse on resursseista ja niiden käyttämisestä. Kyse on myös antautumisesta elämälle. Kysymys on ilosta. Ja minä aion löytää tien perille. Minä aion antaa itselleni mahdollisuuden elää juuri sitä elämää, johon minulla on yhtälainen oikeus kun jollain toisellakin. Ja minä aion pitää itsestäni huolta. Minäkin ansaitsen hellyyttä ja rakkautta, vaikka sitten itseltäni. Erityisesti juuri itseltäni.