Äitinä Tanskassa
8. kesäkuuta, laskettu aika.
Täällä odotellaan pikkuveljeä saapuvaksi. Välillä tuntuu, että ihan koko kylän kesken. Päiväkotitädit kyselevät joka aamu, onko jo tuntemuksia, että pian syntyisi. Muut äidit ja isät kommentoivat alemmas painunutta vatsaa sekä muita lähestyvän synnytyksen merkkejä. Päiväkotikaverit tiedustelevat, mistä se vauva tulee ulos (”oksennatko vauvan pihalle?”) ja joko Estheristä on tullut isosisko. Kauppareissuilla tuntemattomat onnittelevat. Täytyy myöntää, että itsekin alan olemaan jo aika malttamaton. Vaikka synnytys jännittää aika kovastikin, olen onnellinen, että pian meidän perheen lillebror on täällä täydentämässä meidän perheemme. Tuleva isosisko pussailee vatsaa ja miettii kovasti, miten arki rullaa, kun lillebror on täällä. Leluja pitää kuulemma ostaa, koska Estherin lelut ovat hänen omiaan – myös ne vauvalelut, joilla ei enää leikitä. Ja seuraavaksi mietitään, kuka istuu ruokapöydässä isän vieressä ja mihin pikkuveli laitetaan, kun Esther viedään pyörällä päiväkotiin (koriin kuulemma). Välillä häntä ei saa kutsua Estheriksi, ”Jeg er ikke Esther, jeg hedder storesøster!” Vuggestuessa Esther kuulemma kävelee jatkuvasti pallo paidan sisällä ja voivottelee ”oh, my stomach” – en tiedä, kenen valitusta on joutunut kotona kuuntelemaan. 😀
Jännittäviä aikoja siis eletään! Lähestyvän synnytyksen innoittamana ajattelin kertoa, millaista on olla äiti Tanskassa.
Neuvolasysteemiä ei Tanskassa ole. Raskausaikana tavataan lääkäri muutaman kerran sekä kätilö ehkä noin 6 kertaa. Tämän lisäksi käydään kaksi kertaa ultrassa. Kätilökäynneillä lähinnä small talkataan, mitataan verenpaine ja vatsa sekä kuunnellaan lapsen sydänäänet. Minua ei ole punnittu kertaakaan – ei Estherin raskausaikana eikä nytkään. Koska en omista vaakaa, en tiedä yhtään, kuinka monta kiloa kertyi kummassakin raskaudessa. Eikä sillä ole minusta mitään väliäkään. Kätilöni mukaan painoa tarkkailtaisiin, jos olisi selkeää ali- tai ylipainoa. Sokerirasituskokeeseen saa lähetteen vain, jos lähisuvussa on diabetesta.
Tanskassa kannustetaan synnyttämään mahdollisimman lääkkeettömästi. Kun pyysin viimeksi epiduraalia, kätilöni totesi, että sitä toki käytetään kivunlievityksenä, mutta sen käyttö ei ole yhtä yleistä kuin esimerkiksi Suomessa. Minulle ei kuitenkaan onnistuttu laittamaan epiduraalia, joten kivunlievityskeinoni olivat akupunktio ja ilokaasu. Tällä kertaa minulla on myös TENS- laite, jonka tilasin netistä. Kerroin kätilölleni tästä ja hän kertoi, että se ei ole yleisessä käytössä Tanskassa. Hän selitti myös tapaamisessa olleelle lähes valmistuneelle kätilöopiskelijalle, mikä TENS-laite on (hän ei ollut koskaan kuullut tästä). Kätilöni oli kuitenkin käyttänyt TENSiä omassa synnytyksessään ja suositteli sitä lämpimästi minulle.
Synnytyksen jälkeen hoitaja käy kotikäynneillä muutamia kertoja tarkkailemassa vauvan kasvua ja kehitystä. Viimeksi asuimme Roskildessa, mutta olimme kirjoilla eri kunnassa, joten jouduimme ajelemaan hoitajan luo. Tällä kertaa tilanne onkin toinen ja hoitaja tulee vierailemaan meillä kotona.
Tämä hoitaja myös järjestää ensimmäisen tapaamisen paikallisen äitiryhmän kanssa. Äitiryhmän ideana on, että samoihin aikoihin synnyttäneet naiset (samasta kunnasta) kokoontuvat yhteen toistensa vertaistueksi. Ensimmäinen kokoontuminen on hoitajan järjestämä, mutta sen jälkeen tavataan vuorotellen jokaisen kotona vapaan seurustelun merkeissä. Estherin synnyttyä hoitajani oli tosin sitä mieltä, että minun olisi vaikea osallistua näihin tapaamisiin, koska en puhunut sujuvaa tanskaa. En siis osallistunut äitiryhmään. Myöhemmin tapasin meidän naapurustossamme asuvan naisen, joka hämmästeli etten ollut heidän äitiryhmässään. Kerroin hänelle, miksi en osallistunut, ja hän totesi, että joukossa olisi ollut myös muutama muu nainen, jotka eivät puhuneet kunnolla tanskaa. Tällä kertaa ajattelin siis antaa äitiryhmälle mahdollisuuden.
Kööpenhaminassa kokoontuu myös suomalaisten äitien ryhmä, johon suunnittelin osallistuvani. Viimeksi äitiyslomallani koronatilanne oli pahimmillaan ja Tanska oli täysin suljettu kuukausia – nyt toivon mukaan elämä voi olla vähän sosiaalisempaa.
Äitiyslomalta palataan yleensä töihin, kun lapsi on noin 9-10 kuukauden ikäinen. Esther oli 10 kuukautta, kun hän aloitti vuggestuessa. Meille vuggestue oli alusta lähtien mieluisa paikka ja sosiaalinen tyttäremme nauttii muiden lasten seurasta ja kivoista aktiviteeteista. Esther siirtyy isojen ryhmään syyskuun alussa, joten samassa ryhmässä hän ei tule pikkuveljen kanssa olemaan.
Tanska on mielestäni hyvä maa olla äiti. Tietenkin välillä harmittaa, että läheisimmät ystäväni asuvat Suomessa – olisi ihana järjestää heidän kanssaan treffejä, lasten kanssa ja ilman. Mielestäni tanskalaiset ovat kuitenkin tosi lapsirakkaita ja suhtautuvat yleisesti ottaen ymmärtäväisesti esimerkiksi lapsen kiukutteluun. Suomessa muistan Estherin saaneen muutamia paheksuvia katseita temperamenttinsa vuoksi, mutta Tanskassa monesti tuntemattomat tulevat juttelemaan hänelle, kun kiukkukohtaus iskee vaikkapa kaupassa. Mummut sanovat, että he muistavat itsekin, millaista se välillä oli pienten lasten kanssa. Empatiahymyjä tulee useasti. Ja täällä mielestäni äidit tukevat toisiaan, sen sijaan että olisi jatkuvaa vertailua siitä, kuka tekee asiat ”oikein”.
Jännittävää nähdä, kuinka arki alkaa sujumaan kahden pienen lapsen kanssa. Katsotaan, kuinka monta kuukautta ehtii vierähtämään ennen kuin tämä blogi päivittyy taas. :) Aurinkoisia kesäpäiviä! Täällä on toistaiseksi ollut vain muutamia kunnon kesäpäiviä – lämpöaaltoa odotellessa…
