Se ois taas sunnuntai. Ja ensimmäinen viikko Suomessa kohta ohi. Hurahti vain, hups noin. Ja kesän viikot tuntuivat vaan matelevan. Miksi aika juoksee silloin, kun on kivaa?

Vähän hassut on fiilikset. Itse asiassa tuntuu lähinnä siltä, että kesää ei olisi koskaan ollutkaan. Tämä on normaalia elämää ja se ei ole muuta ollutkaan. Koko kesää ei olisi tapahtunutkaan. Reilu kaksi kuukautta sitten lähtöpäivän hyvin aikaisina tunteina kello viiden maissa tuli veli ja vei minut kentälle. Ja nyt viime maanantaina sama veli tuli illalla puoli yhdentoista maissa illalla hakemaan samalta kentältä. Tuli jopa fiilis, että oliko se yksi ja sama päivä? Hän saman päivän aamulla vei kentälle ja illalla haki pois. Se kaksi kuukautta siinä välissä oli vain joku kummallinen aikapoimu, johon upposin, mutta jota oikeasti ei tapahtunutkaan. 

Tuntuu ihan hassulta, että siellä jossain tosiaan on se pieni kylä, siellä kaukana pohjoisessa, jossa ne samat ihmiset jatkavat sitä samaa elämää, jossa olin mukana sen pienen hetken. Vielä toukokuuhun asti ei ollut mitään hajuakaan siitä, että semmoinen kylä on olemassa. Harva tietää tänäkään päivänä. Mutta niin minä vain olin osa sitä elämää ja maailmaa siellä.

Ensimmäiset päivät Suomessa vietin Helsingissä. Voi että nautin suunnattomasti! No maanantai meni toki hieman sumussa matkustaessa, eikä nukkumaan tietenkään malttanut heti mennä perille päästyäni ja Punavuoreen veljen asuntoon saapuessani. Sain kylmän oluen käteeni ja istuskelin veljen parvekkeella ja hämmästelin sysipimeää, lämmintä elokuista iltaa. En muistanutkaan, miltä tuntuu olla pimeässä. Tiistai ja keskiviikko meni nauttiessa Helsingistä juuri sopivassa lämpötilassa auringon paistaessa. Näin ystäviä, join viiniä, söin hyvää ruokaa, join vähän lisää viiniä, näin koiranpentuja, kävin parturissa. Join viiniä. Vaeltelin pitkin katuja, näin ihmisiä, katselin ihmisiä, puhuin suomea, ja paljon. Keskustelin. Otin takaisin kaiken, mitä en ollut kesällä päässyt tekemään. Äkkiä sitä vieroitusoireet noista kaikista itselleen nappaa, kun elää täysin eristyksissä. Mikä ihana kaupunki! Mikä ihana kotikaupunki! Kuusi vuotta vasta Helsingissä asunut, joskus toki tuntuu, että jo asunut, mutta en ole kyllä saanut vielä tarpeekseni. Tarvitsen kaupunkia ympärilleni elääkseni. Niin sen vain on.

Ja sitten taas toisaalta tarvitsen myös rauhaa ja maaseutua, luontoa ja omaa tilaa. Ja sitä saavuin nauttimaan tullessani torstaina tänne Pohjois-Karjalaan synnyinsijoilleni, juurilleni. Tänne järven rannalle, peltojen kupeeseen, tänne, mistä lähdin aikoinaan maailmaa valloittamaan. Täällä elokuun suurimmaksi osaksi nyt viettelen isäni seurana, rantasaunassa saunoen, järvessä lilluen. Syön marjoja suoraan puskista ja kävelen paljain jaloin. Joskin sateiden ennustetaan saapuvan, marjat keräsin jo puskista ja pistin pakkaseen ja kävyt tuntuvat erityisen ikäviltä paljaiden jalkojen alla. Mutta on aina crocsit! Niistä on jokainen maalaislook tehty. Toki tässä paikassa, tässä lapsuudenkodissani on nykyään tietynlainen haikeus, joka välittyy jokaisesta tilasta, jokaisesta koriste-esineestä, jokaisesta verhosta tai matosta tai huolella valitusta taulusta. Tämän talon sisustaja ei ole enää täällä, ja on silti jokaisella tavalla jokaisessa asiassa, mitä kuvitella saattaa. Ehkä joku päivä sen haikeuden kanssa oppii elämään, sitä odotellessa on vain opittava sietämään.

Toissapäivänä toki koitti se, mitä ehkä kotiinpaluussani odotin kaikista eniten. Sain lapseni kotiin. Kello kuusi perjantai-iltana kaarsi auto pihaan ja takakontista hyppäsi hieno, kihara poikani ulos ja juoksi syliin! No, sylissä viihtyi muutaman sekunnin ja sen jälkeen paineli jo juoksemaan pitkin pihaa. Aluksi hän oli selkeästi hieman hämillään ja ei oikein kontaktia ottanut, mutta kyllä se illan aikana toki helpotti ja anteeksi sain. Ja siitä asti me olemmekin olleet jälleen kuin paita ja peppu; olemme uineet, juosseet pihalla, tehneet temppuja, nukkuneet lusikassa. Sitä sanotaan, että ei voi tietää oikeasta rakkaudesta mitään, ennen kuin oman pienen on itselleen saanut, ja allekirjoitan sen täysin. Ilman omaa koiraa ei ole elämä täydellistä. Niin se kuulkaas on. 

Minun.

Jotenkin tuntuu, että sanavarastoni on hieman ehtynyt. En tiedä enää, mistä kirjoittaa tästä eteenpäin. Onko jotain loppuyhteenvetoa mielessä, jota tänne kirjoittaa? Mikä on fiilis kaikesta, onko jotain, mitä en olisi vielä analysoinut täällä? Luulen, että olen kaiken jo kertonut, mitä osaan enää kertoa. Olen todella iloinen, että tämän blogin perustin keväällä. Se on toiminut eräänlaisena muistiona, tänne olen kirjoittanut ylös kaiken, mitä tein keväällä, ennen kesää ja toki kesän aikana. Mitä koin, mitä tunsin, mitä ajattelin, mitä toivoin. Tämä on toiminut yhteydenpitoväylänäni Suomeen, tämä on toiminut henkisenä kaivona, jonne suollan kaiken ja josta ammennan voimaa jaksaa jatkaa. Tämä on toiminut välineenä elvyttää pitkään mietinnän alla ollut kirjoittaminen. Tätä kautta on ollut kiva kertoa kaikille yhteisesti kokemuksistani, toiveena, ettei tarvitsisi jokaiselle kertoa erikseen. ”Lue blogista”, kuuluisi ohje. Tottakai paljon jätän kertomattakin, niistä kuulee ne läheisimmät ystävät, mutta noin muuten olen kyllä ollut melko rehellinen, enkä ole mitenkään erityisesti kaunistellutkaan. Olen kertonut, mitä olen halunnutkin.

En tiedä, mitä tulen tekemään tämän blogin suhteen nyt. Jatkanko kirjoittelua? Pidänkö tämän vain Norja-seikkailua koskevana ja lopettelen tähän? Jos jatkan, mistä kirjoitan? En sinänsä ehkä mistään omasta elämästä jaksa tai halua julkisesti kertoa. Työstä taas ei oikein uskalla kirjoittaa kauheasti, koska pelkään pienestikin rikkovani jotain vaitiolovelvollisuutta, enkä toisaalta halua sen tarkemmin kertoa edes, missä olen töissä, koska en halua, että kukaan potilas löytää blogini ja tutustuu elämääni. Tämän vuoksi esimerkiksi työpaikkatietojani tai koulutustietojani tai muuta vastaavaa ei löydy Facebookista tai muualtakaan. Toki tätä lukee pitkälti ehkä tutut ihmiset, jotka tietävät jo työpaikkani, mutta eiköhän täällä ole myös muitakin toisinaan vieraillut. Työpaikkani on niin pieni erikoissairaanhoidon erikoisala, että siitä on hankala puhua ilman pelkoa, että joku paikallistaa. Eri asia olisi, jos olisin jossain hyvin yleisellä perussairaanhoidollisella vuodeosastolla, ja toki voisin puhua vain yleisesti kirurgiasta, mutta en tiedä. Toki varmasti on hoitoalaa koskevia blogeja muitakin, pitänee tutustua niihin ja hieman lueskella, kuinka ihmiset kirjoittavat työstään kuitenkaan kirjoittamatta mitään. Pitää siis hieman pohtia, kuinka kirjoittaa elämästään ja työstään ilman, että oikeasti kirjoittaa mitään paljastavaa 😀 siinäpä pulma pohdittavaksi.

Tai muutan tämän muotiblogiksi tai lifestyle-blogiksi. Asukuvat ovat kylläkin vain lenkkeilyasuja tai valkoisia työasuja. Hirveen mielenkiintoista. Ja minun lifessä ei kyllä ole kauheasti mitään styleä.

Joten. Jätän kaiken vielä avoimeksi. En sano juuta tai jaata bloggaamisen suhteen. Ehkä joku päivä kirjoitan, voi olla, että se on jo muutaman päivän päästä, tai sitten tämä unohtuu viikoiksi, kuukausiksi tai lopullisesti. Kunnes päätän taas lähteä hakkaamaan päätä seinään ja suuntaan kohti Norjaa. En sano, etteikö se olisi mahdollista. Mutta nyt pidän huolen siitä, että pääsen isompaan kaupunkiin, minulla on palkka-asiat kohdillaan ja olen opiskellut hieman lisää norjaa. Ne kun kunnossa olisivat, olisi kaikki helpompaa. Ja onhan se helpompaa taatusti, toisella kerralla. Kun jo tietää jostain jotain. Että ehkä, ehkä joku päivä. Norjan tarinani jatkuvat. 

Sitä odotellessa, hade!