1.6.-1.8.2018

Ensimmäinen päivä elokuuta. Tasan kaksi kuukautta sitten, kesäkuun 1. päivä, hyppäsin ulos bussista numero 201 rinkkani kanssa ja katsoin ensimmäistä kertaa noita vuoria ja näitä maisemia. Tasan kaksi kuukautta olen tänään täällä ollut. 

Nyt, näin kun positiivisin mielin ajattelee, on aika mennyt kuitenkin verrattain nopsaan, vaikka välillä ja/tai suurimmaksi osaksi onkin tuntunut siltä, ettei se liiku mihinkään. Silloin toukokuun lopulla, kun pakkailuja tein, tuntui niin kamalan kaukaiselta ajatus elokuusta. Se tarkoitti sitä, että kesäkin oli jo mennyt ohi. Ja sitä vasta silloin aloiteltiin ympäri Suomea. Ja maailmaa. Mutta tässä sitä nyt ollaan, kaksi kuukautta myöhemmin, kaksi kuukautta viisaampana, yhtä kielitaitoa rikkaampana, toivottavasti pari kiloa kevyempänä, hyvin paljon väsyneempänä, kaksi kuukautta kotoa pois olleena. Minä tein sen.

Vassdalsvatnet

Jäljellä on enää kolme työvuoroa. Viikonlopun yövuorot, jotka alkaa perjantai-iltana. Tänä aamuna lopetin parin yövuoron putken. Univajetta on valtavasti, koska en ole nukkunut kunnolla moneen päivään ja kuumuuskin vaivaa. Kyllä, helteet löysivät tämän pohjoisimmankin kolkan. Mikään paikka ei ole niiltä turvassa. Hiki puskee pintaan pienemmästäkin suorituksesta ja töissä ei tietenkään ole kuultukaan sanasta ilmastointi. Ikkunoiden auki pitäminen ei auta, koska ilma on lähes kuumaa, joka sieltä sisälle tulee. Tukka jatkuvasti likainen jatkuvasta hikoilusta ja mikään vaate ei ole tarpeeksi tilannetta helpottava. (Sinänsä huvittavaa, että säätiedotuksia katsellessani ilmeisesti juuri maanantaista eteenpäin alkaa Suomessa kelit viiletä. No, se passaa minulle.) 

Maanantaiaamuna lähden viimeisen kerran pois tuosta hoitokodista ja sen vanhuksilta tuoksuvilta käytäviltä. 

Jos olen rehellinen, niin ei tule ikävä, etenkään siis työpaikkaa. Siellä on erittäin mukavia ihmisiä ja työ itsessään on ihan helppoa, mutta sellainen ylimääräinen säätäminen ja vanhanaikaisuus saa mielellään jäädä taakse ja palaan erittäin tyytyväisenä vähän tehokkaamman hoitotyön pariin. Oikeaan sairaalaan. Juttelin viime yönä paljon yökkökaverin kanssa, tämän suomalaisia kirosanoja mielellään opettelevan filippiiniläisen kanssa, ja hän sanoi sitä samaa kuin mitä itse olen ajatellut; miten tuolla voi olla sairaanhoitajilla välillä niin kiire, kun potilaita on niin vähän? Miten voi olla paljon tekemistä ja vähän potilaita? Potilaatkaan, edes ne sairaimmat sairastupalaiset, ole niin sairaita, etteikö niitä kykenisi hoitamaan. Mutta toki taito handlata sellaiset vaativammat tilanteet toki karisee sen myötä, mitä vähemmän sellaisia joutuu hoitamaan ja kyseessähän ei toki ole sairaala, vaan terveyskeskuksen vuodeosasto, se on muistettava. Vaativammat tapaukset menevät oikeasti sinne sairaaloihin vähän kauemmaksi. 

Ja pitkälti olen ajatellut myös, ettei minulla tule ikävä myöskään koko kylää. Mutta sitten taas.. Olen ehkä mennyt koko kesän myös sellaisten negatiivisten lasien läpi katsoen. Olen ottanut alusta alkaen sellaisen asenteen, että tämä on paska paikka ja täällä on kurjaa, ja en ole ehkä myöskään sallinut itseni edes nauttia tai pitää hauskaa. Enhän minä voi nauttia tästä, koska haluan vain pois, se on väärin. Mutta olisiko se nyt ollut niin väärin? Teinkö itselleni tämän, aiheutinko itse itselleni tämän ahdistuksen ja tuskan olla täällä? Olisiko tämä oikeasti voinut olla ihan hauskaa? Tätä tässä olen vähän kyseenalaistanut, koska etenkin nyt viimeisten työviikkojen aikana on tullut olo, että minulla on se joku oma kummallinen paikkani tuolla ja on tutustunut kunnolla työkavereihin ja heidän kanssaan on ollut hauskaa. Ehkä se, kun on alusta asti tiennyt, että jaksoni täällä on vain lyhyt, ja tein itse siitä vielä lyhyemmän, olen tietoisesti tai tiedostamatta ollut tykkäämättä. Koska lähden kuitenkin kohta pois. Jos olisin tiennyt, että olen tullut tänne jäädäkseni tai vähintään vuodeksi, sitten olisi pitänyt oikeasti yrittää enemmän. Ja luulen, että silloinkin olisin vasta nyt parin kuukauden olemisen jälkeen lämmennyt kunnolla. Jonka jälkeen olo olisi ollut helpompaa ja olisi voinut nauttia normaalista arjesta. Nyt, kun pikkuhiljaa tajuan, mistä kyse, lähden pois. 

Mutta ei, en tietenkään ala peruutella, enkä vaatia lisäaikaa tai perua aikaisemman lähdön suunnitelmiani. Todellakin lähden niin vauhdilla maanantaina yövuorosta kuin vain suinkin pystyn ja taakseni en katso. Haluan kotiin niin kovasti. Olo on lähes kuin odottaisi vankilasta vapautumista. Kohta voi vain mennä ja olla vapaa, ottaa takaisin oma elämä haltuuni. Olla taas minä.

Vähän tämän kylän uusin silmin näkemistä auttoi viime viikonlopun vieraani, kun vihdoin koko kesän odotettu isäni ja veljeni tänne tulo koitti. Valitettavasti sinänsä aikataulumme menivät silleen ristiin, että itse olin vapaalla jo niin sanotusti perjantaista saakka, kun yövuorot lopetin ja he pääsivät lähtemään Suomesta vasta lauantaina, jolloin tapasimme sitten vasta sunnuntain puolella. Itsellä oli taas töihin paluu jo maanantai-iltana, joten vietimme yhdessä vain yhden yön. Tämän vuoksi esimerkiksi pitemmän autoreissun teko tai Norjan laajempi tutkiminen oli mahdotonta, mutta oli se yksikin yö jotain! Itse menin Altaan jo perjantaina, vaikka alunperin olin suunnitellut vasta lauantaina meneväni. Huutelin kyydin perään ei tuottanut tulosta, joten päätin hypätä perjantai-illan klo 20 bussiin, jolloin ainakin varmistin sen, että olin paikalla sunnuntaina, kun isä ja veli sinne saapuivat. Eikä siinä, kaksi yötä hotellissa oli ihan mukava luksus. Tein samaa kuin täälläkin ollessani, eli katsoin Netflixiä ja söin sipsejä, mutta oli ainakin täysin oma huone ja kylppäri ja hyvät aamupalat.

Sunnuntaina sitten vihdoin he saapuivat, ja itkuksihan se meni, kun tutut kasvot näki. Vein pojjaat syömään pitsaa ja näytin pikaisesti Altan keskustan, joka toki sunnuntain kunniaksi oli täysin suljettu. Tämän jälkeen menimme sitten CampAltan leirintäalueelle, josta olin aiemmin tehnyt varauksen pieneen mökkiin. Vain sauna puuttui! Joskin lämpötilojen puolesta nukuimme saunassa. Liekkö sattumaa tai leirintäalueen työntekijöiden halua laittaa samanmaalaiset vierekkäin, mutta molemmin puolin naapurimökeissämme oli myös suomalaisia. Eipä siinä. 

Sunnuntaina muuten kävimme myös Altassa sijaitsevassa kalliomaalausmuseossa, World Heritage Rock Art Centre – Alta Museumissa. Kolmen kilometrin pituinen reitti kuljetti tuhansien vuosien vanhojen kalliopiirrosten maailmaan. Oli kyllä huikea paikka! Kuuma kuin missä, mutta oli ehdottomasti käymisen arvoinen. Suosittelen ehdottomasti! On muuten maailmanperintökohde. Äärimmäisen mielenkiintoista tietoa kalliomaalauksista ja muinaisten ihmisten elämistä.

Alta Museumin kalliopiirroksia.

Maanantaina, hyvin hikisen ja huonosti nukutun yön jälkeen, pakkasimme tavarat ja lähdimme ajelemaan hiljakseltaan kohti Oksfjordia. Teimme pienen koukkausen hieman vastakkaiseen suuntaan ihan vain, koska aikaa oli ylimääräisen tunnin ajoreissulle, pysähtelimme ottamaan kuvia jatkuvasti ja ihastelimme maisemia. Minä siinä heidän mukanaan. Oli ihanaa nähdä heidän aidot reaktionsa nähdessään jylhät maisemat ja lumihuippuiset vuoret. Sain olla itsekin jälleen turisti ja näin kaiken ihan uusin silmin. Tuli ehdoton halu palata kyllä Norjaan, mutta ei töiden merkeissä, vaan ihan vain auton kanssa ajellen ja paikkoja tutkien. Lofootit edelleen mielessäni. Sen tajusin vain, että tosiaan haluan nähdä ne Lofootit kyllä hyvässä seurassa, hyvällä porukalla, jonkun minulle tärkeän kanssa. En siis tänä kesänä itseäni sinne asti saanut, muttei oikein ole ollut mahdollisuuttakaan. Ilman autoa parin päivän vapailla, sula mahdottomuus. Ja en muutenkaan halua lähteä yksin tai jonkun puolitutun kanssa. Haluan kokea sen niin, että voin jakaa sen jonkun rakkaan kanssa. Ystävän, perheenjäsenen, minkä vain. 

Oli kovin outoa tuoda isä ja veli tänne kotikylääni. He eivät kuulu tähän maailmaan, he kuuluvat minun elämässäni Suomeen. Outoa, että jostain toisesta ulottuvuudesta tulee yhtäkkiä tänne joku. Mutta onneksi Oksfjord ja sää sen myötä näyttivät parastaan ja oli oikeastaan ihan mukavaa näyttää kylää heille. Teimme pikkuisen kävelyreitin ja näytin parhaat spotit. Keli oli liian kuuma lähteä vaeltelemaan vuorille, joten tyydyin näyttämään ihan vain tätä itse kylää. Olivat kyllä vaikuttuneita. Kaiken huipuksi, juuri, kun olin sanonut, ettei täällä kukaan ui tuossa meressä, oli satamassa useampikin ihminen uimassa eräässä hiekkapohjaisessa kohdassa. Tämän lisäksi isäni bongasi satamavesistä meduusan! Poroja oli siellä täällä ja kun he lähtivät, sain videon puhelimeeni jostain pienestä valaskalan tapaisesta, jonka he olivat bonganneet muutaman tienmutkan päästä uiskentelemasta. En kestä! Minä täällä olin koko kesän kylmässä ja pimäessä, eikä taatusti mitään valaita ollut mistään, kukaan ei uinut tai viettänyt aikaa ulkon ja oli vain harmaata. Ihan kuin olisi ihan eri kylä ollut viikonloppuna. Ehkä olin koko ajan ne väärät lasit silmillä. Nyt näin heidän silmin kaiken. Ja toki kesä on tullut tänne vasta nyt viimeisen parin viikon aikana, että siinä mielessä annetaan anteeksi. 

Paikallisten kalastusaluksia.

Veljeni Leijonamieli.

Miun iska.

 

Tuntuu niin oudolta, että kohta lähden. Olen laskenut päiviä ja minuutteja ja nyt, kun oikeasti on kyse enää viimeisestä viikosta ja sekin jo kohta puolessa välin ja aamukammassa viisi aamua jäljellä, tuntuu oudolta, että nytkö se sitten jo tulikin. Sitten kuitenkin aika yllättäen. Nyt on lähtö. Takaisin. 

Katsotaan, kirjoittelenko enää täältä Oksfjordista, vai palataanko asiaan vasta Suomen puolella. Tässä on kuitenkin vielä hommaa, siivoamista, ne työvuorot. Ja pakkaamista.