Päiväretki vuonoille
Tänään valloitin vuoren!
Kun tänne tulo oli vasta suunnitteilla, olin mielikuvissani joka päivä pitkin rinteitä kipuamassa ylöspäin ja seikkailemassa vuorilla. Paikan päälle tullessani hieman petyin, kun tuntui, ettei tuonne luontoon ja korkeuksiin oikein pääse mitenkään, pelkkää pystysuoraa kiviseinää kaikki tässä ympärillä. Mutta, kuten aiemmin kerroinkin, löysin kerran jo pientä vaellusreitin alkua, silloin vain en lähtenyt sitä sen enempää kulkemaan, kiipesin vain vähän ylös ja maisemakuvausten jälkeen takaisin. Nyt sitten katselin vähän jo alkuviikosta, että nyt lauantaille pitäisi olla parempaa säätä, joten suunnitelmana oli sitten vähän enemmänkin tutustua tuohon reittiin. Eväät mukaan ja menoks!
Onneksi lähdin! Olipa aika huikeaa. Polkua oli helppo seurata, vaikkei mikään leveä ollutkaan. Ensimmäiseksi heti jyrkkä nousu, jonka jälkeen melko mukavaa etenemistä. Märkää paikoittain, kiitos jatkuvien sateiden, ja niissä kohdin alkoi katua, ettei valinnut sittenkään kenkiä ostaessaan goretex-versioita tavallisten sijaan.. Sukat äkkiä märkänä, mutta toisaalta tuntuivat kuivuvankin melko nopeasti, joten siinä mielessä hyvä, että kosteus pääsee uloskin, jos sisäänkin on päässyt. Muuten keli oli kiva, lämmintä varmaan noin +15 astetta. Tuuli oli kyllä kova, hyvä, ettei vienyt mukanaan.
Seurasin kylttejä nimeltä Grasdalsvatnet, jotka johdatti kiertämään itse Oksfjordfelletiä, vieden pienelle lammelle nimeltään Grasdalsvatnet lähellä meren rantaa. Lammen rannalla oli pieni postilaatikko, jossa luki Perletur. Perletur ilmeisesti joku vaellustapahtuma/ohjelma, jossa pitkin tätä Finnmarkin lääniä on eritasoisia Perleturin kirjautumispisteitä. Näitä voi ilmeisesti kerätä ja niistä voi ilmoittaa Perleturin nettisivuilla, rekisteröidä käyntinsä. Ihan tarkkaan en osannut hahmottaa kyseistä konseptia nettisivujen perusteella, mutta jotenkin noin. Itsehän nyt vain seikkailin muuten vain, mutta satuin yhdelle Perleturin pisteelle. Tuo oli tosiaan tuossa Grasdalsvatnetin vieressä.
Grasdalvatnet ja Perletur-piste.
Hetken lammella hengailtuani, taisin banaanin siinä syödä, jatkoin matkaa polkua pitkin. Sitten meenasi tullakin itku, koska polku johdatti pitkin rinnettä ylöspäin. En oo ihan sinut korkeiden paikkojen kanssa ja etenkään korkealle kavutessani. Pidin koko ajan otetta jostain rinteen kohdasta vasemmalla kädellä ja yritin pysyä pystyssä. Ajattelin vain, että jos tästä lipsahdan ja tipun alaspäin pitkin rinnettä, niin mitenkäs sieltä pois pääsen. Kukaan ei tiennyt, että olen siellä, puhelimen kuuluvuus ei järin hyvä, mitä nyt nettiä matkan varrella olin räveltänyt ja sen huomioinut, enkä tiedä, miten olisin norjaksi osannut selittää hätänumeroon soittaessani, että täällä makkaan, tulukkee. Pakko oli vain edetä, koska kerran erehdyin istahtamaan ja oli kuulkaas jatkaminen vaikeaa, koska oikeasti pelotti. Tuijotin vain eteeni, pyrin välttelee alaspäin katselemista ja oikeastaan myöskin ylöspäinkin katselemista, tiukasti katse vain polussa. Varsinaisesti kun vaihtoehtoja ei ollut, niin pakko oli vain edetä, vaikka olin jo hetken sitä mieltä, etten vain kerta kaikkiaan kykene jatkamaan. Hiestä märkänä, hiki tullen lähinnä puhtaasta kauhusta, pungersin menemään, kunnes vihdoin! Huipulla! Tai no rinteen jälkeisellä tasaisemmalla alustalla, itse vuoren huippu oli vieressä, mutta sinne en ollut matkalla alunperinkään, kiertämässä vain. Tämän jälkeen olikin vain helppoa laskua kohti maantietä.
Voi että mitkä maisemat! Ja mikä olo! Oikeasti voitin itseni, vaikken mitään suurta sankaritekoa tässä tehnytkään. Olin oikeasti iloinen, että selvisin ilman onnettomuuksia ja itkuja. Nyt tuli olo, että tämän takia täällä olen, tuon kauniin Norjan luonnon, jollaista en ole kyllä koskaan kokenut missään. Ja pystyn noista näkymistä nauttimaan ihan vain kävelymatkan päässä kotiovelta! Pienen vaivannäön jälkeen toki, mutta silti, vihdoin tässä kylässä on jotain järkeäkin.
One happy girl!
Saa nähdä, uskallanko toiste tehdä tuota täsmälleen samaa reittiä. Ainakin tuohon suuntaan se on ainoa mahdollinen itselleni, koska alaspäin en noin jyrkkää pääsisi millään, mitä nyt kiipesin ylös. Enkä tiedä, olisiko turvallistakaan. Toki tuosta loppupäästä voin kiivetä niille parhaimmille näköalapaikoille fiilistelemään ja palata takaisin. Ja saa nähdä, uskallanko loppukesästä isäni ja veljeni tuonne johdattaa, koska oli sen verran vaativaa nousua sen parisataa metriä, että en suoraan sanottuna tiedä, kuinka he siitä selviytyisivät :D (Terkkuja vain sinne kotiin!) Mutta joku pätkä on ainakin näytettävä, ehkä tuo loppupään helpompi!
Grasdalvatnet on tuo pienempi lampi tuolla ylempänä, jossa ei lue mitään, on vain pieni sininen ukko laitettuna merkiksi. Violetilla ympyröity kiertämäni reitti.
Hieman statistiikkaa reitiltä. Suoraa tietähän tuo olisi tunnin reissu, mutta tottakai nousuun ja laskuun menee aikaa, kun maasto on vaativahko. Plus tottakai eväshetket ja somettamiset.
Sitten loppukevennykseksi hieman työasioita.
Olisi yövuoro edessä. Alunperin piti olla vapaa viikonloppu, mutta ehdottivat, jos menisin tekemään kaksi yövuoroa, ollen perehdytyksessä. Jotta sitten osaan, kun oikeasti yövuorot alkaa ensi viikon torstai-iltana. Eipä siinä, toki voin tulla, saaden kaikki mahdolliset lisät näistä viikonlopuista. Omituiseen paikkaan ehdottivat, toki ei ne ehkä olisi muualle sopineetkaan. Ja sitten murehditaan sitä, kun olen keikkalaisena/vuokrafirmatyöläisenä kallista käyttää tuuraajana/ylitöinä. No, ei ole minun ongelma.
Noista yötöistä tulee 20 h ns. ylitöitä sitten myös varmaan. Varsinaisestihan minulle ei ole mitään kuukausituntimäärää asetettu, mutta esimerkiksi normaali norjalainen kolmivuorotyötä tekevä tekee viikossa 35 h. Itsellä tuo paukkuu aika reilusti yli joka kuussa, kun listojani laskeskelen. Ehdotinpa sitten yhdelle sairaanhoitajalle, joka nyt ilmeisesti hieman vastuussa sillä välin, kun osastonhoitaja on töissä, että voisinkohan ottaa vapaaksi vajaan kahden viikon päästä keskiviikon ja torstain, koska torstaista alkaen valvon neljä yötä, lopettaen maanantaiaamuun ja vain tiistai vapaa, jonka jälkeen alkaisi kolme aamuvuoroa. Ihan järjettömät vuorot. Sanoin suoraan, etten kykene moiseen, tarvitsen aikaa palautumiseen. Yksi hoitaja kuunteli keskusteluani ja sanoi jotenkin närkästyneen oloisena, ettei heilläkään kyllä ole yhtään enempää vapaata öiden jälkeen. Öö no okei. Ihan sama, miten he tekevät (ja polttavat itsensä piippuun moisilla vuorojärjestelyillä), mutta minä en aio tehdä niitä aamuvuoroja. En mitenkään voi neljän yövuoron jälkeen palautua yhdellä vapaapäivällä. Sanoin sitten, että näistä perehdytysöistä tulee 20 h ylitöitä, joten voisin ne tunnit ottaa pois, mutta tottakai he voivat maksaa minulle 20 h ylitöitä, sijaiselle, jos välttämättä haluavat. Toki siis rekryfirmani maksaa minun palkan, mutta kuulemma vikarin eli sijaisen käyttäminen paikkaamaan puutteita maksaa kunnalle 1000 kr (reilu 100 e) tunnilta. Tästä oli hyvin huolissaan eräs lähihoitaja. Ihan kuin se heidän pussistaan olisi pois.
No, keskustelen maanantaiaamuna yövuoron lopettaessani jonkun henkilön kanssa, joka hoitaa nuo vuorolistat yleensä ja tulee silloin vuoroon. Toivotaan parasta.
Muutenkin vähän paska päivä oli eilen, kun tuntui, että olin vain tiellä ja torveloin. Vaikka pääsin tekemään ns. oikeitakin hoitsuhommia, kuten kanyloimaan ja laittamaan lihakseen lääkettä. Kanylointikin onnistui heti ekalla, vaikka lähtökohdat oikeasti oli huonot (kuihtunut, huonosuoninen pappa, toinen sairaanhoitaja vieressä katsomassa suoritustani, norjan kieli ja vähän omituiset välineet). Suoraan sanottuna vitutti töistä lähtiessä. Ostin suklaakeksipaketin ja söin kaiken.
Mutta joo, tästä se taas. Ylös noustaan, välillä alas mennään, mutta pääasia, että mennään. Eteenpäin. Ja tämän päivän vuonoseikkailu pelasti taas kaiken. Olipa töissä vaikka miten kakkaa tahansa, minulla on aina nuo vuonot, jonne paeta. Luonto olkoon minun taistelukumppanini tätä sotaa vastaan!