Kotimatkalla

Istun tällä hetkellä Oslon lentokentällä. Kello on nyt 16:38 Norjan aikaa, lento Helsinkiin lähtee klo 19:55. Onkin siis just hyvin aikaa käyttää lentokentän tarjoama kahden tunnin ilmainen wifi. Ja aikaa hetki pohtia, että mitäs just tapahtuikaan. What the hell just happened?

Miksi lentokentillä on muuten aina tosi kuuma?

Se pikkunen 500+ asukkaan kylä pohjoisessa on nyt takanapäin. En tiedä oikein, mitä ajatella. Itse asiassa jo nyt tuntuu siltä, että se kaikki oli kuin unta vain, ja olen taas takaisin omassa maailmassani. Kauhean outo ajatus, että jossain tuolla kaukana pohjoisessa on sellanen piskunen kyläpahanen keskellä vuoria ja ei mitään, ja siellä minä just vietin kaksi kuukautta. Tapahtuiko se oikeasti vai oliko se vain jotain sekavaa, poukkoilevaa unta?

Viimeiset työvuorot oli todella kivat. Viimeiset pari työviikkoa. Oikeasti. Meillä oli öissä töissä hauskaa, vaikka työvuorot itsessään oli kaikkea sirkuksen ja täyshiljaisuuden välillä. Oli kaatuvia pappoja, nukkumisesta kieltäytyviä mummoja, päätään kaapin kulmaan lyöneitä työkavereita, joita tikattiin lääkärin toimesta ja niin edespäin. Osui viimeiselle yölle vielä yksi kuolemakin, joskin potilas oli kotilomalla viikonlopun ajan, joten sinänsä minua se ei koskettanut, mutta tuonne hoitokodin alakerran kylmiöön se yöllä tuotiin. Ja oli viimeisellä tunnilla vielä kunnon perinteinen paskarallikin, kun eräs mummo oli uniensa aikana kakkinut sänkynsä täyteen. Perusjuttuja. 

Nämä käytävät on nyt nähty.

Ja aika haikealla mielellä esimerkiksi eilen aamulla töistä lähti, kun tajusi yhtäkkiä, että vitsi oli mulla nyt nää loppuajat kivaa. Ja tietyt työkaverit oli superkivoja, huumoria riitti ja nauruksi meni koko ajan. Vihdoin tuli tunne, että olen oma itseni, että saan vihdoin itseäni ilmaistua niin, että pystyn myös vähän rentoutumaan ja olemaan.. minä. Se, kuka olen omissakin töissä. Tuli jopa olo, että voi että, nytkö minun sitten pitääkin lähteä täältä. Katselin kotiin kävellessä maisemia ja tunsin jonkinlaista kiintymystä kuitenkin kesäpaikkaani kohtaan. Oli siitä tullut tavallaan jonkinlainen koti.

Viimeinen maisemakuva viimeiseltä työmatkalta.

Like I was never here. 

Ja sitten iski se, mitä olen odotellutkin. Ylpeys siitä, että lähdin. Että siellä minä nyt vain kesän olin, ja ihan hyvin pärjäsin kuitenkin. Vaikka miten välillä ahdistikin. Minä, kaikista maailman ihmisistä minä lähdin ja menin sinne ja olin siellä ja asuin siellä ja tein töitä siellä. Minä, melko arka ja epävarma tyttö, joka ei toisinaan uskalla edes lähikauppaan lähteä, lähdin. Ihan hyvin tehty. Hyvä minä! Ei kaikki tuota tekisi. Nii!

En kyllä silti vastustellut yhtään, kun kello löi 7:45 ja pomon käteen avaimeni ja lääkehuoneen kulkukortin lykkäsin. Sanoin ”hade!” ja painelin pihalle. En tehnyt lähdöstäni mitään numeroa, osastonhoitaja halusi halata, mutta muille tosiaan sanoin vain heipat ja lähdin. Fazerin sinistä suklaata konvehdimuodossa jätin heille kiitokseksi, ja kortin. Kotiin suoraan pakkaamaan loput tavarat, siivoukset oli jo eilen hoideltu. Ja sitten vain kyytiä odottelemaan.

Ihan tosi outo tunne, ettei tarvitse enää mennä sinne. Jotenkin kuitenkin tosi vapautunut olo. Kaikki kysyi, aionko tulla takaisin. Tällä hetkellä fiilis on se, että no, miksei, Norjaan siis. Norjaan voin palata, töiden merkeissä myös. Ehkä, joskus. Mutta ihan jonnekin muualle kuin Oksfjordiin. Tuonne en koskaan lähtisi uudestaan. Tarvitsen isomman ympäristön toimiakseni. Vaikken tekisikään mitään töiden jälkeen muuta kuin makaisi, haluan kuitenkin, että minulla on mahdollisuus tehdä jotain muuta. Noin pieneen kylään en voi enää mennä. Ensi kerralla viisaampi. Olisi ehkä pitänyt olla viisaampi jo nyt, tajuta, että ne pilvilinnakuvitelma söpöstä vuoristokylästä voi olla todellisuudessa ihan muuta. Todellisuus on todennäköisesti pieniä piirejä, hyvin vähän tekemistä, kaikki-tuntee-kaikki-ja-on-joka-toiselle-sukulainen-menoa. Sellaiseen on hankala ulkopuolisena, ulkomaalaisena mukaan tulla, etenkin, jos on persoonanakin sellainen, joka ei niin kamalan reippaasti itseään tykö tuo.

Pakko muuten tähän väliin kertoa yksi juttu. Noiden yövuorojen aikana tuli juteltua yhtä jos toista. Paljon tuli pohdittua porukalla sitä, millaista on tulla tuonne ulkomaalaisena ja ylipäänsä tuon paikan yleishengestä. Yövuoroissa kanssani ollut filippiiniläinen mieshoitaja sanoi, että hän oli ihan tarkkaillut yhtä asiaa, kun olin saapunut. Hän oli tarkkaillut muiden suhtautumista minuun, kun vertailukohtana oli esimerkiksi kämppikseni, espanajalainen nuorimies, joka oli kuulemma tullessaan puhunut todella huonoa norjaa. Ja sanoi minun norjani olleen lähes samaa tasoa. Norjalaiset, talossa pitempään olleet sairaanhoitajat olivat kämppikseni selän takana kovastikin arvostelleet hänen kielitaitoaan, mutta kuulemma tämä filippiiniläinen työkaverini ei ollut kertaakaan kuullut heidän arvostelevan minun kielitaitoani. Ja hän uskoo, että se johtuu skandinaavisuudestani. Suomalaisuudestani. Valkoisuudestani. 

Tuntuipa pahalta. Että olen niin sanotun rotuni vuoksi etuoikeutetummassa asemassa tuollaisessakin asemassa kuin vaikka muut, etnisemmän taustan omaavat hoitajat. Ja tätä kuulin myös siltä suomalaiseltakin sairaanhoitajalta. Että yhä edelleen jotkut arvostelevat esimerkiksi talossa jo vuosia olleen serbialaisen kielitaitoa. Lienee rotukysymys. Eihän tällainen asia tietenkään nykymaailmassa missään nimessä harvinaista valitettavasti ole, jotenkin se vain kolahti, kun itse oli nyt niin konkreettisesti sen etuoikeutetumman asemassa. Enkä missään nimessä niin haluaisi olla.

En ymmärrä, miten nykymaailmassa, tässä hetkessä, tänäkin päivänä jotakuta oikeasti voidaan syrjiä, jotain kohdellaan eri tavalla tai joltain vaaditaan enemmän kuin toisilta vain sen takia, että ihonväri on vaikka jonkun tietyn yhteisön enemmistöstä poikkeava. Voidaanko jokainen pitää huoli, ettei omalla käytöksellään edesauta tällaisen toiminnan jatkumista? Jokainen on aivan yhtä hyvä kuin itsekin on. Kukaan ei ole ketään arvokkaampi ihmisenä.

No, se siitä. Tällaista tekstiä tulee, kun on valvonut vuorokauden putkeen. Onneksi eilen nukuin jopa kolmeen saakka, joten oli ihan hyvät unet alla tuohon viimeiseen yövuoroon ja sen jälkeiseen matkustamiseen. Nukahdin kyllä kyydin tarjonneen tytön autoon matkalla Altaan ja nukahtelin lentokoneessakin vähän väliä, eli onneksi en ihan samoilla silmillä tässä paina. Mutta ei ne silti mitkään virkeät silmät ole.

Ei ole enää montaa tuntia, niin olen Suomessa. Onpa niin hassua! On varmaan kyllä hassua olla ihan vain isommassa kaupungissakin jo. Etenkin, kun hyppää Oksfjordin kaduilta suoraan Helsingin kaduille.

Mitä ikävöin Suomesta eniten? Suomen kieltä, sen puhumista, kun saa itseään ilmaistua täysin ongelmitta. Ruokakauppojen hintatasoa. Jo pimentyviä iltoja. Perinteisesti ruisleipä mainittava. Valkoviiniä. Kauramaitoa! Proteiininkorvikkeita lihan tilalle! Rautiovaunuja! Ja, ennen kaikkea, perheeni ja ystävien lisäksi, koiraani. Täältä mami tulee! Kaksi kuukautta on elämässä lyhyt aika, toisille lyhyt aika olla poissa Suomestakin, mutta minulle se oli kyllä pitkä aika, joten ikävän taso noita kaikkia edellämainittuja kohtaan on kyllä kerennyt kasvaa melkoiseksi. 

Jääkö Norjaa kohtaan jokin ikävä? No ne maisemat. Vuoristo. En saa varmaan koskaan tarpeekseni sellaisista. Lättänä Suomi on niin tylsä, joskin kaunis. Kaunis, mutta tylsä. Norjan kielen kuuleminen. Se on niin hassua. Porot! Tietyt työkaverit toki. Yötön yö. Oli huikeaa. Luonto ylipäänsä. Palkka :D 

Mitä ei tule Norjasta ikävä? No, toki ehkä sitä yleisolotilaa, mikä minulla vallitsi lähes koko kesän, mutta jos nyt ei puhuta siitä, niin sanotaan että tottakai se hintataso. Alle 30 euron kauppakassia et mukaasi vain pysty saamaan, vaikka ostaisit vain salaattitarpeet. Juustoa, norjalainen juusto ja juustovalikoima on paskaa. Ainakin siellä meidän lähikaupassa. Samoin leipä ja leipävalikoimat. Tosin sama ongelmapa se on joka maassa, jossa ruisleipä ei tule verenperintönä. Kalanhaju, joka vallitsi ulkona lähes jatkuvasti. Sitä, kun et voi vitsailla normaalisti, kun et vain osaa. Vanhainkodin hajua. 

Saisinkohan venytettyä tätä vielä jollain asialla. Viihdytettyä itseäni hieman pidempään, koska aikaa vielä on. Tai sitten vain sanon heippa ja jatkan Melk-sarjan katsomista. Löytyy Areenasta, norjalaista laatudraamaa taas. En tajua, miten ne voi tehdä niin hyviä tv-sarjoja. Että tässä taas vinkkivitonen: Melk Yle Areensta. Sarja kahdesta nuoresta naisesta, jotka ovat molemmat tahoillaan päätyneet yksinhuoltajiksi vauvoilleen ja ystävystyneet siten samalla. Tosi kiva! Jatkaa taattua Skamin ja Nuoret ja lupaavat-sarjan linjaa. Viimeistä ei näköjään valitettavasti enää Areenasta löydy.

Mutta varoitan; jos katsoo tarpeeksi suurella intensiviteetillä, saattaa päätyä kieleen ihastumisen myötä asumaan kesäksi johonkin norjalaiseen perähikiään. Omalla vastuulla sitten. Olen varoittanut.