Eka alta pois

Huomenta.

Istun tässä keittiön pöydän ääressä, kahvi kohta juotu, radiossa uutiset juuri alkoi. Illalla päätin, että nyt olen aloittamassa sellaista projektia, että siitä olisi ehkä jopa ihan omaltakin kannalta järkevää aloittaa vaikka blogi, jotta sitä pystyy prosessoimaan samalla.

Olen 34-vuotias yksinasuva sairaanhoitaja Helsingistä. Tai no, en ihan yksin, on minulla koira, 2-vuotias espanjanvesikoirapoika. Olen töissä eräällä poliklinikalla tuossa kivenheiton päässä Meilahdessa, joskin ajoittain käyn tekemässä vuoroja myös meidän vuodeosastolle, kuten tänään, jolloin iltavuoro kutsuu.  

Hieman taustaa: olen valmistunut sairaanhoitajaksi vuonna 2011 joulukuussa, työskennellyt siitä lähtien. Valmistuin Joensuusta, josta muutin puoli vuotta valmistumisen jälkeen Helsinkiin ja täällä olen siitä asti asunut. Olen ollut nykyisessä työpaikassani nyt lähes viis ja puoli vuotta. Vakituinen on pestini. Vuodeosastolla olin sen viitisen vuotta, kunnes siirryin meidän poliklinikalle työnkiertoon. Työkaverit ja pomo ja potilasryhmä säilyi samana, työaika muuttui kolmivuorosta päivätyöhön. 

Jotain uutta olen kaivannut. Kauan. Mutta en ole tiennyt, että mitä. 

En ole intohimoisesti sairaanhoitaja. Tykkään työstäni, voisin sanoa olevani siinä jopa hyvä. Minulla on vastuualueita, olen mm. opiskelijavastaava, josta tykkään kovin. Mutta en silti ole kutsumusammatissani. Tuo kaikkien sanojen kammotus, kutsumusammatti. Miksi kukaan olisi sairaanhoitaja, jos se ei ole kutsumusammatti? No, olin opiskellut lukion jälkeen aivan muita juttuja, jotka kuitenkin olin keskeyttänyt. Piti keksiä jotain ja ajattelin, että jos töitä on tehtävä, on sen työn oltava merkityksellistä. En keksinyt merkityksellisempää työtä kuin hoitotyö. Äitini oli myös sairaanhoitaja, olin saanut hieman osviittaa siitä, mitä kyseinen ammatti pitää sisällään. Myös ne huonot puolet. Silti lähetin hakulomakkeet pari päivää ennen yhteishaun loppua ja pääsin kouluun. Koulu meni kivuttomasti ja valmistuin ihan ajallaan. Voisi sanoa, että olen oikeassa ammatissani, vaikka siltikään en tätä täydellä intohimolla tee. En ole toistaiseksi kuitenkaan keksinyt, mitä se muu sitten voisi olla.

Niin, se kutsumusammatti. Tosiaan, miksi kukaan haluaisi näin alipalkattuun työhön, jos se ei olisi kutsumusammatti. Tottahan se on, alamme palkkaus on sen vaativuuteen nähden äärimmäisen huono. Minun peruspalkkani on 2433,52 euroa. Ei minulla ole sitä syytä piilotella. Saan n. 70 euroa kokemuslisää kuussa kiitoksena siitä, että olen viisi vuotta ollut alalla. Seuraava kokemuslisä odottelee 10 vuoden tienoilla. Tällä hetkellä olen päivätöissä, joten vuorotyölisiä ei tilille heru. Joten verojen ja erinäisten maksujen jälkeen tilille jää palkkapäivänä n. 1800 euroa, plusmiinus jotain euroja. Näin yksinasuvana pärjään tuolla rahalla, kohtalaisesti. Onhan minulla tietynlaisia luksuksia, kuten oma auto ja tuo koira, ilman niitä rahaa jäisi vielä enemmän. Asun myös Helsingin normaaliin vuokratasoon verrattaen hyvin edullisessa asunnossa, normaaliin 800 euron vuokrayksiöön minulla ei olisi varaa.

Mutta tuon saman rahan saa vaikka se kolmen lapsen yksinhuoltajakin, tai perheenäiti. Silloin ei auta olla päivätöissä, vaikka olisi kuinka kiva olla niiden lasten kanssa illat kotona. Ei peruspalkalla pärjää isomman perheen elättäjä. Silloin on tehtävä kolmivuorotyötä, lisät ne palkan tekee. Kun jäin pois kolmivuorotyöstä, minulle tulee n. 300-500 euroa vähemmän rahaa kuussa kuin vuorotyöläisenä. Tein paljon viikonloppuja ja etenkin yövuoroja. Jouluja, juhannuksia. Mikäs siinä tehdessä, edelleen yksinasuvana. Mutta ne pienten lasten äidit, ja isät, jotka vuorotöissä ovat, heille se on hieman inhottavampi työaika. 

Ja sitten tehdään kiky-sopimuksia, lisätään työaikaa, vähennetään lomarahoja. Niitä kuuluisia lomarahoja, jonka vuoksi tällä hetkellä me ahneet sairaanhoitajat lakkoilemme ja vaarannamme potilasturvallisuuden. Ne lomarahat olivat sen yhden kuukauden ilo, se kerran vuodessa tapahtuva suuri juhlanhetki, kun kerrankin tilille tulee sellainen määrä rahaa, että pystyi hetken hengähtämään. Ja se 30 % pienennys todellakin tuntuu. 

En allekirjoita kaikkia Tehynkään tekemiä päätöksiä, mutta haluaisin vain muistuttaa, ettei kukaan sairaanhoitaja lakkoile. He vain tekevät sen työmäärän ja työvuoron, mikä on ennalta sovittu. Ei yhtään yli. Mutta hoitoala pyörii ylitöillä, koska resursseja palkata enempää väkeä ei ole. Hetkeäkään ei saa hengähtää. Jos on yhtään hiljaisempi vuoro, hiljaiselta osastolta siirretään hoitajia sinne kiireisemmälle avuksi. Joka päivä pitää paahtaa täysillä. Koskaan ei saa olla jouten. Ja joutenolo tarkoittaa, että kerkeää pitää lounastauon, ehkä jopa kahvitauon, ja käydä ehkä paristi vessassakin. Kuulostaako kohtuulliselta? 

En yhtään ihmettele, että ihmiset vaihtavat alaa. Se on sääli, tottakai, mutta ei kukaan loputtomiin jaksa. Minäkin pidän äärimmäisen paljon työstäni, haluaisin tehdä sitä. Mutta voisin saada niin paljon paremmin palkkaa paljon vähemmän vaativassa työssäkin. Missä minun vastuullani ei ole ihmishenkiä. 

Enkä yhtään ihmettele, että miksi ihmiset lähtevät vaikka ulkomaille. Ja siitä päästään tähän pisteeseen, missä minä nyt istun ja tätä kirjoitan. Olen tekemässä syrjähypyn suomalaiselle sairaanhoidolle ja olen lähdössä Norjaan töihin. Sinne isojen palkkakuittien äärelle öljymaan luvatuille lähteille. Sinne, missä palkka vastaa näin suomalaisen silmin sitä, mitä sen pitäisi vastata täällä kotimaassakin. 

No, ei se palkka ole se pääsyy, miksi lähden. Siihen varsinaiseen syyhyn palaan toisella kertaa. Eikä ollut oikeastaan tarkoitus edes noin paljoa kirjoittaa, noin paljoa analysoida suomalaisen terveydenhuollon ja sairaanhoidon nykytilaa. En oikeastaan siitä edes paljoa tiedä. Paitsi sen, mitä omalta osaltani osaan asiasta sanoa. Tämän osasin sanoa.

Tämä on siis matka. Minun matka Norjaan ja kaikki se, miten sinne pääsee ja mitä siellä tapahtunee. Pääsenkö edes sinne. En tiedä vielä, mutta ehkä se nähdään tässä. 

P.s.: Blogin ulkoasu tulee toivottavasti/todennäköisesti muuttumaan, kunhan hieman opettelen tekniikkaa.